Poldark | Kausi 3


Poldark on ollut parasta BBC:tä taas vähään aikaan. Romaaniin pohjautuva ja siten astetta syväluotaavampi juoni, kiinnostava sijoittuminen 1700-luvulle ja tuon ajan brittiyhteiskunnan rakoiluihin sekä hyvät näyttelijävalinnat ovat olleet oikein hyvää laatuviihdettä iltojen iloksi vuodenajasta riippumatta. Toinen kausi monipuolisti mukavasti ensimmäisen kauden perusasetelmaa ja toi hahmoissa esiin uusia ja kiinnostavia sävyjä. Kolmoskausi tarjoaa yhä syvempää sukellusta psykologiseen ulottuvuuteen ja - valitettavasti - ehkäpä televisiohistorian(i) surkeimman sivujuonen. 

Mutta ennen siihen sukeltamista kerrataan hieman tilannetta, jossa kolmas kausi pyörähtää käyntiin. Ross (Aidan Turner) ja Demelza (Eleanor Tomlinson) ovat päässeet ylitse kakkoskauden vihanpidostaan, mutta sen seuraukset ovat jääneet kytemään. Georgen (Jack Farthing) ja Elizabethin (Heida Reed) sävyisä liitto saa sähköistyksen, kun viime kauden hairahduksia alkaa tulla päivänvaloon. Dwight (Luke Norris) ja Caroline (Gabriella Wilde) kohtaavat uusia haasteita sodan erottamina.

Aiempien kausien keskushahmoista sivuun jäävät pienten sivujuonten kyydittäminä Poldarkin suvun vahvat naiset Verity (Ruby Bentall) sekä täti Agatha (Caroline Blackiston). Uusina keskushahmoina nähdään puolestaan uuden romanttisen juonilinjan pääpari eli Demelzan veli Drake Carne (Harry Richardson) sekä Elizabethin serkku Morwenna Chynoweth (Ellise Chappell). Uutuutena Francisin ja Elizabethin poika Geoffrey Charles (Harry Marcus) on jo sarjan mittapuulla kasvanut sen verran, että on tullut aika aktiiviselle puheroolille ja omalle paikalle hahmojen dynamiikassa.

Tässä kohdassa täytynee myöntää, että kolmoskausi on ansioistaankin huolimatta hieman sellainen, että en oikein tiedä, pidänkö siitä aiempia kausia enemmän vai en. Sen parhaat kohdat perustuivat siihen erinomaiseen syvyyteen, jota parhaimmillaan pitkät televisiosarjat saavat. Toisaalta sen huonoimmat kohdat olivat erityisen heikkoja jopa verrattuna kakkoskauden hieman junnaavaan perusvireeseen. Ehkäpä noin yleisesti voisin sanoa kolmoskauden olevan hieman kakkoskautta parempi, mutta toisaalta sarjan ydin tuntuu ajelehtivan tiehensä, minkä kehityksen toivon päättyvän seuraavassa kaudessa. 

Drake <3 Morwenna eli uusi kielletty romanssi.

Avaan hieman edellistä ajelehtimiskielikuvaa. Alkukaudet pysyivät ytimeltään Poldarkien sukuhaarojen ympärillä - oi niitä aikoja, kun Francis (Kyle Soller) oli vielä kuvioissa! - ja erilaisten taloudellisten, kunnianhimoisten ja vastuuntuntoisten päätösten välillä tasapainottelussa. Pidin tästä dynamiikasta. Kolmoskauteen mennessä se on edelleen paikoillaan jollakin tasolla, esimerkiksi talousasioiden mukana pitämisenä ja Rossin ja Georgen valintojen ja motiivien vertailuna. 

Nyt kuitenkin sivujuonia - paljon tyhjänpäiväisempiä sellaisia - alkaa olla jo niin monta, että määrällisesti tätä kiinnostavampaa asiaa alkaa olla suhteessa vähemmän kuin aiemmin. Carolinen ja Dwightin melko yksi- tai kaksiulotteinen juoni saa tässä kaudessa miellyttävästi lihaa luiden ympärille sotajuonen myötä, kuten myös Georgen ja Elizabethin avioliitto perheidyllin säilyttämiskamppailuissa sekä Rossin ja Demelzan yhteiselo Rossin tehdessä aina vain enemmän impulsiivisia tempauksia.

Sen sijaan Draken ja Morwennan rakkausjuoni on toki sympaattinen, mutta melkoisen lattea kaikin puolin, eikä Georgen metsänvartijan Tom Harryn (Turlough Convery) pöhkönpuoleinen "pahisrooli" rakkaustarinassa tee siitä yhtään parempaa. Vielä latteampi on Demelzan toisen veljen, papinurasta haaveilevan Sam Carnen (Tom York) sekä "paheellisen tytön" Emma Tregirlsin (Ciara Charteris) luonnosmainen ja tyypitelty romanssinpoikanen. 

Tässä välissä pitää mainita vanha merikarhu ja Rossin rikollisenpuoleinen tuttavuus Tholly Tregirls (Sean Gilder), joka hahmona on hieman turhan yksiulotteinen, mutta joka toisaalta toimii ihan mukavasti juonta edistävänä voimana. Tässä kaudessa en silti ainakaan katsojana ollut vielä kovin valmis huolehtimaan Thollyn hyvinvoinnista tai kohtalosta - parempaa on tultava, tai Tholly jääkin yksiulotteiseksi ja paljon vähemmän sävykkääksi sidekick-hahmoksi kuin ensimmäisen kauden mainiot ja monisävyiset Prudie (Beatie Edney) ja Jud (Phil Davis).  

Ross pääsee ampumaan kovilla.

Tavallaan olin myös toivonut, että kakkoskauden mustasukkaisuusjuonet olisivat jo onnellisesti ohitse - ne alkoivat käydä jo yksitoikkoisiksi - joten hieman huokaisin syvään Demelzan ja aatelismies Hugh Armitagen (Josh Witehouse) silmäpelille, josta jaksettiin vääntää juonta ehkä hieman tarpeettomankin pitkään. Parhaiten jäikin mieleen Armitagen erittäin lystikkään näköinen karvainen hevonen (en googlettamallakaan saanut selville, mikä ihme rotu se oikein on!). Juoni ei toki ollut aivan surkeimmasta päästä, mutta tavallaan sen verran toisen kauden tunnelmien toistoa - vaikka kuvio olikin päin vastoin -  että hieman ylimääräisen oloiseksi se tuntui jäävän.

Pahin on kuitenkin vielä edessä. Eikä ainoastaan sarjan pahin, vaan ihan laajemmallakin mittapuulla sarjan heikoin sivujuoni alkoi olla sellaista Game of Thronesin kutoskausi -tason pelleilyä. Tarkoitan tässä Morwennan onnetonta avioliittoa yliampuvan huonosti kirjoitetun Ossie Whitworthin (Christian Brassington) kanssa kaikkine ihmeellisine Morwennan sisaren Rowella Solwayn (Esme Coy) sisältävine juonineen.

Olin koko kauden ajan aivan ällikällä lyöty siitä, miten laatusarjaksi luulemassani Poldarkissa voi olla näin ala-arvoisen yksiulotteinen ja piinaavan tylsistyttävä juoni, jonka merkitys loppua kohden vain kasvoi, suureksi harmikseni. Toivon aivan vilpittömästi, että tämä kuvio tylysti unohdetaan tai sitten muutetaan joksikin muuksi niin pian kuin suinkin. Toteutuksessa eivät olleet vialla vain kliseiset premissit, vaan myös niiden uskomattoman surkea ja epäkiinnostava toteutus. 

Nämä kaikki elementit - Morwennan söpöilyt Draken kanssa ja kärsimykset Ossien kanssa, Samin tuskailu, Armitagen kaipaus ja päälle vielä Dwightin ja Carolinen (astetta parempi, mutta kuitenkin) tuskittelu omien ongelmiensa kanssa - saivat aikaan sen, että Poldarkeihin ja heidän sukuperintöönsä kiinnitettiin harmillisen vähän huomiota. Geoffrey Charles, viimeinen Trenwithin Poldark, saa turhan pienen roolin lähinnä vain Morwennan ja Draken pikku cupidona. 

Kesäisiä seikkailuja Cornwallin rantakallioilla.

Toki kolmoskaudellakin oli, kuten edellä jo viittasin, timanttinen ydin. Itse asiassa sarja pääsi toisilla osa-alueilla ylittämäänkin itseään aiempiin kausiin verrattuna. Rossin ja Georgen peilaaminen toisiinsa on saanut sarjan aikana jatkuvasti vain kiinnostavampia sävyjä, kun kumpikaan ei yksiselitteisesti ole "hyvä" tai "paha", vaikka George esitetäänkin lähtökohtaisesti itsekkäänä ja Ross epäitsekkäänä. Nämä eivät kuitenkaan ole yksiselitteiset oikein tai väärin tekemisen rajalinjat monimutkaisessa maailmassa, mikä on paitsi kiinnostavaa myös virkistävää.

Sekä Ross että George ovat tässä vaiheessa ajautuneet politiikan liepeille, ja hahmokaartiin ilmestyy niiden aiempien pankkiirien sijaan pesunkestäviä poliitikkoja. Rajalinjojen paikat alkavat selvitä, kun edistysmielinen ja konservatiivinen ryhmittymä asettuvat vastakkain. Mielenkiintoisesti ja hyvin poldarkmaisesti Rossin ja Georgen asettuminen näihin ympyröihin ei ole se kaikista itsestään selvin. Mukava seikka, vaikka tuottikin useassa kohdassa eläytyvää turhautumista. Ross, ajattele nyt kansaa!

Vaikutusvalta kasvaa siis sekä Rossilla että Georgella, eikä reviirikamppailuja käydä enää ainoastaan Cornwallin peränurkissa, vaan jo kreivikunnan tasolla. Asiaan tietysti vaikuttaa sekin, että George ottaa mielellään uuden perheensä kanssa pesäeroa Rossin kulmakuntiin ja yrittää keskittyä nousujohteiseen uraansa Truron kaupungin vilskeessä. Koti-idyllin rakentamista vaikeuttaa kuitenkin epäilyksen siemen, jonka Agatha-täti ehti Georgen mieleen istuttaa.

Myös Elizabethin itsevarmuus uhkaa järkkyä tällä kaudella, kun muuten niin sopuisa ja miellyttävä elämä Georgen kanssa on uhattuna menneistä virhearvioista käsin. Lisäksi oman varjonsa kodin onnellisuuteen heittää pieni Valentin, joka saa Geoffrey Charlesin näyttämään Georgen silmissä yhtäkkiä melkoiselta kiusankappaleelta. Elizabeth myöntyy lähettämään poikansa sisäoppilaitokseen, mikä muuttaa perheen rakennetta - aivan kuten George on toivonutkin. Toivottavasti tästä saadaan jatkokausissa jotakin vielä irti.

Elizabethin ja Georgen kulissi pitää.

Ehkä paras elementti tässä kaudessa sijoittui Georgen ennen niin turvallisten kotiseinien sisäpuolelle, kun kolmoskauden aikana punoutuu Georgen hurja taiteilu vainoharhaisuuden rajoilla. Hänen monituiset unelmansa näyttävät vain täyttyvän toinen toisensa jälkeen, mutta epäluulo edelleen kaihertaa. Georgen hahmo on kasvanut kakkos- ja kolmoskauden aikana sen verran, että hän alkaa olla yksi sarjan kiinnostavimmista hahmoista. Harmillisesti tosin sivujuonissa George saa edelleen olla se mustavalkoinen pahis, mutta ainakin pääjuonessa häneen on saatu mukavasti sävyjä kolmoskaudellakin. 

Aivan oma lukunsa tässä kaudessa on sotajuoni, jossa Ross lähtee vaaralliselle - ja siten hyvin rossmaiselle - pelastusretkelle vallankumouksen jälkeiseen Ranskaan. Tietenkään matka ei aivan suunnitellusti suju, ja paljon menoa ja meininkiä onkin tiedossa hiippailuineen, vakoiluineen ja rynnäkköineen. Vaikka kokonaisuutena juoni on melkoisen seikkailuleffamainen, on yllättävän helppo uskoa, että kaikenlaista sitä on sattunut ja toteutettu 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Itsessään seikkailu ei ollut siis huono tai epäuskottava, ainoastaan hieman toisenlainen kuin mitä Poldarkissa on ehkä totuttu näkemään. 

Sekä kokemukset vallankumouksen seurauksista että työväestön kaiken aikaa tiukentuva tilanne saavat sekä Rossin että katsojan suuren kysymyksen äärelle: mitä tehdä, kun tällä menolla tavallinen väki nääntyy mielivallan ja ravinnon puutteen vuoksi, mutta kukaan ei edes yritä tehdä mitään muuta kuin pitää asiat ennallaan? Toisaalta Ross toteaa, että tilanteen eskaloituminen vallankumoukseen ei ole suotavaa kenenkään kannalta. Systeemiä on on siis muutettava sisältäpäin. 

Verrattuina aiempiin kausiin Rossin kaivokseen keskitytään vähemmän, mutta tavallisen kansan ongelmat ja arki ovat silti läsnä yhtä mukavan kattavasti. Yhteistuumin kyläläiset - toki Rossin ja kumppaneiden avittamana - hankkivat enemmän tai vähemmän laillisesti ruokaa pula-aikoja helpottamaan ja pistävät pystyyn kirkon. Kansalaisaktivismi on siis voimissaan, vaikka se pitääkin tehdä lain harmaalla alueella, missä Ross on jo pitkään ja vakaasti operoinutkin. 

Yhteiskunnalliset käänteet näkyvät ja tuntuvat kaivoksellakin.

Kolmoskauden aikana Rossista alkaa kuitenkin pikku hiljaa tuntua, että kaikenlainen riekkuminen ja rettelöinti ei välttämättä ole se kaikista paras keino muuttaa asioita, ja edellä mainittu poliittinen asennoituminen saa alaa ja tuntuu viimeisen jakson suurelta cliffhangerilta. On siis kaiken kaikkiaan syytä olettaa, että politiikkaan sukelletaan seuraavissa kausissa ihan antaumuksella, kun Ross alkaa pistää ihmisten asioita kuntoon.

Jos nyt seuraavista kausista puhutaan, suoraan sanottuna en malta odottaa tulevaisuudessa häämöttävää käännettä: seuraavan sukupolven astumista näyttämölle. Olen jotenkin aina ollut viehättynyt näistä useamman sukupolven edesottamuksia seurailevista tarinalinjoista (Humiseva harju, nerokasta!) ja pian alkaakin olla sellainen vaihe, että tarpeeksi aikaa on tarinamaailmassa vierähtänyt. 

Eniten odotan siis, että Geoffrey Charles ottaa paikkansa Trenwithin viimeisenä Poldarkina, ja jännitän, muistuttaako hän kovastikin edesmennyttä Francisia. Toisaalta tulee olemaan myös erittäin kiinnostavaa, miten Geoffrey Charles ja hänen pikkuserkkunsa Jeremy Poldark oikein toisiinsa suhtautuvat - uudet kilpakumppanit, ystävykset vai jotain ihan muuta? Nuoremmat Valentine Warleggan ja Cowance Poldark seuraavat sitten perästä. 

Suoraan sanottuna siis kaipaisin Poldarkiin enemmän Poldarkeja, ja sarjan nykyinen kansoitus paljon ruutuaikaa saavilla etäisillä sivuhahmoilla ei ole ihan sitä, mitä istun innokkaana katsomaan sarjan uuden kauden ilmaantuessa. En silti näe, että sarja olisi vielä tuhoon tuomittu, sillä uusi uljas sukupolvi toivottavasti saa suunnan taas raiteilleen ja nykyiset fillerin oloiset sivujuonet jäävät pienempään rooliin. 

Ehkäpä kaikkien aikojen huonoin sivujuoni.

Vielä lyhyesti sana tuotantoarvoista, jotka ovat olleet erinomaiset sarjan alusta lähtien. Samaa korkeaa tasoa pidetään yllä kolmoskaudessa: puvustus on erinomaista, leikkaus toimii, musiikki on kaunista ja miljööseen sopivaa sekä äänisuunnittelu on asiantuntevaa. Poldark on edelleen kaunista katsottavaa ja sujuvaa seurattavaa, mikä ei aina ole itsestäänselvyys BBC:lläkään, valitettavasti. Nämä asiat kuitenkin tekevät käsikirjoituksen parhaiden palojen ohella Poldarkista todellisen laatusarjan, joka ei petä kolmoskaudellakaan. 

Olen tosin sitä mieltä, että kolmoskauden puutteet käsikirjoituksessa vesittävät sarjan yleisesti ottaen hienoa näyttelijäntyötä. Jo edellä riepottelemassani Morwenna-Ossie-juonessa näyttelijäntyökin typistyy ahtaan käsikirjoituksen kourissa, kun Morwennan rooliksi jää puolen sarjan ajaksi lähinnä tuijotella hätäisesti ja onnettomasti kauriinsilmillään. Onneksi noin olemattomiin ahdistettu näyttelijäntyö on silti poikkeus Poldarkin yleisessä linjassa, jossa näyttelijöiden suoritukset ovat kerrassaan mainioita. 

Sivuhuomiona vielä sellainen seikka, että näin kolmoskauden jälkeen alkaa huomaamaan, että Poldarkissa toistuva teema on kielletty rakkaus, joka jo tässä vaiheessa alkaa käydä jonkin verran ylikäytetyksi juonikuvioksi. On Demelza ja Ross, Elizabeth ja Francis, Verity ja kapteeni Blamey (Richard Harrington), tohtori Enys ja Caroline... Sarjassa on suorastaan vähemmistössä avioliitot, jotka on solmittu sopuisasti ajan ihanteita toteuttaen. Ja lisää näyttää pukkaavan, kun tässäkin kaudessa esitellään useampia kiellettyjä romansseja.

Toki kielletty romanssi on dramaattinen ja käänteitä tarjoava juonikuvio, mutta jotenkin näin periodidraaman yhteydessä alkaa jo anakronistisuuskorttikin heilahtaa pikku hiljaa. En ihan jaksa uskoa, että 1700-luvulla oltaisiin näin hälläväliä-meiningeissä avioliitoista tai rakkaussuhteista kuin mihin suuntaan Poldark on asiaa kääntämässä. Muutenkin romanttisen rakkauden korostaminen yli kaiken on siinä mielessä aika nykyaikainen juttu, että avioliittoon ja aviorakkauteen suhtauduttiin aika eri tavalla 1700-luvulla kuin nykyään. Se tuntuu välillä unohtuvan Poldarkissa, vaikka nimellisesti epäsopivia liittoja vastustetaan jyrkästikin ja ensimmäisissä kausissa sellaisesta liitosta oli vielä jopa sosiaalisia seuraamuksiakin. 

Rossin moraalinen kompassi kohtaa haasteita - taas.

Kunhan nyt vain historiallinen pohja ei unohtuisi - Poldarkissa on ollut hienoa juuri se, että useimmat hahmot ovat uskottavalla tavalla 1700-lukulaisia, mitä harvoin periodisarjoissa näkee. Uskon, että alkuperäisen kirjasarjan kirjailija on ollut asiaan perehtyneempi kuin nykyiset televisiosarjojen käsikirjoittajat, joille "periodi" tuntuu tarkoittavan ainoastaan pukuloistoa ja jännittäviä hiustyylejä. (Vaikka kirjasarja onkin julkaistu 1900-luvulla.) Itse esimerkiksi olen sen vähän lukemani 1700-luvun kirjallisuuden ja aatehistorian pohjalta sitä mieltä, että Poldarkissa saisi olla aika paljon jumalaapelkäävämpi meno, noin niinkuin 1700-luvun Brittein saariksi.

Yhteenvetona Poldarkin kolmoskausi on hyvinkin katsomisen arvoinen ainakin suurimmalta osin. Toivottavasti Morwenna-juoni jää joko sivuun tai siihen saadaan aikaiseksi joku aidosti kiinnostava twisti tämän melkoisen puuduttavan vellomisen sijasta. Mutta neloskausi on jo vakaasti tähtäimessäni, ja odotan innolla syventymistä politiikkaan, hahmodynamiikkoihin ja sukupolvien limittymiseen - eli niihin asioihin, jotka Poldarkissa tehdään parhaimmillaan erittäin hyvin. 

HYVÄÄ: Aina vain paraneva Georgen ja Elizabethin juonilinja, bisneksestä politiikkaan kääntyvä painopiste, yhteiskunnallinen ote säilyy

HUONOA: Hirvittävä Morwenna-Ossie-juoni, liikaa yhdentekeviä sivujuonia ylipäätään, Geoffrey Charlesin haaskuu

KAUDET: 1 | 2 | 3 | 4


---

Poldark
2017
BBC, UK
Kieli: Englanti
Jaksot: 9
Jakson pituus: 60 min
Ikäraja: 12

Kommentit

Kuukauden luetuimmat