Rebellion (Rebellion - verellä ja sydämellä)


Nythän on sellainen tilanne, että aivan rehellisesti voin sanoa tämän analyysin kirjoittamisen osuneen täysin sattumalta #Louhimies-gaten kanssa samalle viikolle. Sarjablogin elvyttäminen (tekohengittäminen?) sai kipinänsä ihan muista lähteistä, ja jo joku aika sitten katsomani Rebellion on ollut kirjoitusjonon kärjessä jo kuukausikaupalla. Näen siis aiheelliseksi ilmoittaa, että vaikka Rebellion Aku Louhimiehen ohjaus onkin, en tässä tekstissä tule sen enempää kommentoimaan Louhimiehen ohjausmetodeja tai koko mediamyllyä.

Sattuu olemaan myös niin, että tämä sarja on ainoa näkemäni Louhimiehen ohjaus. Sen perusteella en ole erityisen inspiroitunut katsomaan muitakaan hänen ohjauksiaan. Tämä sarja valikoitui katsottavaksi lähinnä kiinnostavan aiheen vuoksi - en ole koskaan sen enempää perehtynyt Irlannin historiaan ensimmäisen maailmansodan aikana, ja sarjan keskeisenä aiheena ollut pääsiäiskapina eli Irlannin itsenäisyyskamppailun keskeinen symbolinen tapahtuma oli tuttu lähinnä tasolla "olen joskus kuullut".

Ei Rebellion tietenkään mikään dokumentti ole, eikä yritäkään olla. Sen juoni keskittyy kolmen nuoren irlantilaisnaisen polkuihin kapinan tienoilla. Historiallisessa sarjassa naispäähenkilö - vieläpä useampi - on ihan mukava ote, ja pienellä mielikuvituksella ajateltuna ei mikään naiskohtaloista ollut mitenkään överin epäuskottava. Toisin sanottuna naisten roolit tapahtumissa olivat tarpeeksi uskottavia, jotta tapahtumat eivät tuntuneet fiktiiviseltä toiveajattelulta, vaan fiktiolta ihan mahdollisista tapahtumista.

Puitteiltaan sarja on kansainväliselläkin mittapuulla ihan laadukasta, eikä jää kauas jälkeen vaikkapa BBC:n keskivertotuotannoista. Tosin BBC:n käsikirjoituksellinen laatu on ollut laskussa jo pidemmän aikaa ja käsikirjoitus on myös Rebellionin heikoin lenkki, mutta leikkauksen, äänen, näyttelijäntyön ja ohjauksen puolesta ei sarjaa katsoessa osunut silmään mitään erityisen tökkiviä tai häiritseviä laatunotkahduksia. (Toki ehkä nykytiedon valossa sarjaa katsoisi eri silmin, mutta ei siitä sen enempää.)

Hyväntuuliset pippalot.

Kuten jo edellä mainitsin, sarjassa nähdään kolme eri juonta ja sitä kautta kolme eri kohtaloa kapinan käänteissä. Irlannin yläluokkaan kuuluvaa Elizabeth Butleria (Charlie Murphy) odottaa sovelias avioliitto, mutta Elizabethin sydän leiskuaa ennemmin itsenäisyydelle. Määrätietoinen ruohonjuuritason aktiivi Frances O'Flaherty (Ruth Bradley) puolestaan on valmis tarttumaan aseisiin vallankumousveljien rinnalla. Brittihallinnossa sihteerinä työskentelevä May Lace (Sarah Greene) puolestaan tasapainoilee isänmaallisuuden ja brittirakastajan välillä.

Aivan selkeästi en tosin muista käyneen selväksi, mitä kautta kolme naista tuntevat toisensa (voin toki olla väärässäkin ja se vain meni minulta ohi). Alun yhteinen tanssiesitys juhlissa tuntuu näin jälkikäteen hämmentävältäkin siksi, että Elizabethin ja kahden muun välillä oli selkeä luokkaero - ehkäpä naiset tunsivat jollakin tavalla ennalta. Yhtä kaikki, Elizabeth ei muutenkaan ole Mayn ja Francisin kanssa juuri tekemisissä loppusarjan aikana, mikä saa alun kohtauksen tuntumaan hieman keinotekoiselta tavalta liittää tarinat yhteen. May ja Francis kämppäkavereina jakavat muutenkin samoja juonilinjoja.

Lisäksi sarjassa seurataan useampaa sivuhahmoa. Keskeisimpiä sivuhahmoja ovat irlantilaissotilas Arthur Mahon (Barry Ward) ja hänen veljensä Jimmy Mahon (Brian Gleeson). Arthur joutuu painimaan moraalisen ongelman kanssa, kun kapinan aikana hän joutuu osoittamaan aseensa piipun maanmiehiinsä brittikomennon alla. Jimmy on puolestaan Francisin taistelupari ja kapinan kantavia voimia. Näin kapina näkyy konkreettisesti Mahonin perheessä kapinan repiessä sen kahtia.

Oma juonilinjansa on myös Elizabethin mukavuudenhaluisella ja elostelevalla veljellä Harry Butlerilla (Michael Ford Fitzgerald). Se tosin kiedotaan Mahonin perheeseen, kun Arthur Mahonin tytär Minnie Mahon (Jordanne Jones) pääsee töihin Butlerien talouteen onnettomin seurauksin. Muutenkin sarjan "kaikki liittyy kaikkeen" -tyylinen lähestymistapa toki auttaa näkemään syy-ja seuraussuhteita ja eri rakenteita, mutta paikoin tulee sellainen olo, että sattumat alkavat olla jo todella epätodennäköisen puolella. Tietysti samaa harrastetaan fiktiossa ja erityisesti TV:ssä ja elokuvissa, mutta ei se silti keinona aina niin mieltä ylennä.

May salaliittopuuhissa.

Myös Elizabethin ja Harryn vanhemmille Dolly (Michelle Fairley) ja Edward (Ian McElhinney) Butlerille annetaan ruutuaikaa. He pyrkivät varmistelemaan jälkeläisilleen mahdollisimman hyviä tulevaisuudennäkymiä, mutta sekä Elizabethilla että Harrylla on muita suunnitelmia. Yläluokkaisen, englantilaismielisen pariskunnan kautta on mahdollista esittää ihan hyvin niitä ristiriitoja, joita brittihallinnon alta pois pyristely tuotti ihmisten arkeen.

Sivuhahmot eivät kuitenkaan pääty tähän, ehei: lisäksi seurataan Elizabethin kihlatun lakimiesystävää ja tämän vaimoa. Tätä kautta esitellään lähinnä ylimääräisiä kysymyksenasetteluja esimerkiksi naisen asemasta, joita ei sarjassa kuitenkaan ihan tästä näkökulmasta sen enempää syvennetä. Tietysti esimerkiksi lakimiehen vaimon juonta voi ristivalottaa pääosassa olevien naisten tarinoiden rinnalla, mutta jotenkin se tuntuu jäävän ylimääräiseksi, alahuomautuksen kaltaiseksi "niin tällainenkin näkökulma vielä" -tyyppiseksi lisäykseksi - aivan kuin päähenkilöiden juonten vahvuuteen ei olisi luotettu.

Se sarjasta jäikin erityisen hyvin mieleen, että monet sivujuonista tuntuivat yksinkertaisesti täysin turhilta. Esimerkiksi Mayn kärvistely brittirakastajansa Charles Hammondin (Tom Turner) kartanossa kapinan aikana Charlesin mustasukkaisen vaimon Vanessa Hammondin (Perdita Weeks) tuomitsevan katseen alla on jotenkin hyvin, hyvin venytetty ja hyvin, hyvin yhdentekevä juonilinja, johon aina kuitenkin palataan keskeltä kuumeisintakin taistelua.

Aivan yhtä yhdentekevältä juonelta tuntuu Arthur Mahonin pojan Peter Mahonin (Jason Cullen) osallistuminen kapinaan. Noin kymmenvuotias Peter juoksentelee aikuisten jaloissa ja saa hieman lapsisotilaan piirteitäkin, mikä on käsitelty jotenkin nihkeällä tavalla. Selvää on, että ainoa tarkoitus on kauhistuttaa yleisöä ja saada aikaan reaktio "olipa hirveää ihan lapsiakin kuoli voi kamala on se raakaa". Tämä vaikutelma oli yritetty tuottaa siten, että Peter menee juonen kuljettamana vaarallisesta tilanteesta toiseen ja toimii usein selittämättömästi.

Frances ja Jimmy kapinoimassa.

Ihan vain mietin siinä katsellessa, että ei sitä tietenkään kymmenvuotiaalla mitään realistista käsitystä voi kapinan merkityksestä olla ja että ihan varmasti kapinoijilla oli muutakin tekemistä kuin kaitsea yhtä karannutta lapsukaista, mutta ihanko tosissaan Peter sitten juoksentelee älyttömästi ympäriinsä vaarallisen oloisesta tilanteesta toiseen eikä esim. yritä pysytellä muiden kapinoitsijoiden joukossa tai usko käskyä pysyä tukikohdassa? Kun oikea vaaratilanne sitten syntyy, lopputulos on dramaattisen sijaan halvan oloinen. Jo Peterin ensimmäisestä kapinaan osallistumisen toiveesta lähtien katsoja tietää, että huonostihan tässä käy.

Mistä päästäänkin yhteen sarjan suurimmista dramaattisista heikkouksista: kaiken läpäisevään ennalta-arvattavuuteen. Harva käänne tuntuu mitenkään tuoreelta tai tarkkanäköiseltä. Kaikki menee juuri televisioviihteen perinteiden mukaisesti, eikä kliseitä vältellä niin juonessa kuin hahmoissakaan. Käsittelytavat ovat myös pitkälti hyvin hajuttomia ja mauttomia, "näinhän tämä kuuluu tehdä" -tyyppisesti aivan puhki kuluneita. Tämä seikka vie myös hahmoilta kaikki mahdollisuudet kunnolliseen persoonaan. Näyttelijät tekevät toki hyvää työtä, mutta oikeastaan kolmesta naispäähenkilöstä osaisin kuvailla ainoastaan Francesin luonteenpiirteitä, ja niitäkin vähänlaisesti.

Hahmot ovat siis paikoin täysin juonen vietävinä: he toimivat ja puhuvat, koska juoni niin käskee, ei koska toiminta tai sanat jotenkin kumpuaisivat heidän persoonastaan tai väitetyistä piirteistään. Tätä on yritetty selvästi tehdä toisin kirjoittamalla jollakin tavalla epätyypillisiä aloituskehyksiä - vaikka Elizabeth, joka haluaa mukavan elämän sijaan itsenäisen Irlannin - mutta hahmojen persoonan ilmentäminen on toteutettu niin kaavamaisimman mukaan, että lopputulos on yllätyksetön yhtä kaikki.

Esimerkiksi lääkäriopintoja suorittanut Elizabeth juoksee kapinaan häämekossaan (jota voidaan sitten "syvällisesti" ryvettää taistelujen kuluessa), vaikka ehkä kuvittelisi hänen valmistautuneen jollakin sopivalla, käsillä olevalla asulla kapinan valmisteluun osallistuessaan ja ymmärtävän, että ihmisten auttaminen sotatilassa ei ole helpointa pitkissä helmoissa. Tärkeämpää on näemmä kuitenkin korostaa narratiivia "hän valitsi kapinan häiden sijaan, tässäpä epätyypillinen ja isänmaallinen hienostonainen!" kuin tehdä Elizabethista edes alkeellisen rationaalinen hahmo.

Valitettava tapaus.

Mutta ei Rebellion nyt ihan läpikotaisin epäonnistunut ollut draamalliselta kannalta (ja ennalta-arvattavuus ym. kaavamaisuus on ehkä enemmän makuasia kuin epäonnistuminen). Itse kapinan kuvaus on sarjan paras osuus. Francesin ja Jimmyn taistelut eturintamassa olivat juuri niin kaoottisia, hämmentäviä ja eettisesti painostavia kuin kuvitella saattaakin. Myös kapinan jälkeinen vangitsemis- ja teloitusosuudet on esitetty sarjassa, mikä on hyvä valinta - kuuluvathan ne sisällissotiin elimellisesti.

Sarja on myös tietyllä tavalla ajankohtainen paitsi siksi, että sen tapahtumista on joku vuosi takaperin ollut sata vuotta, mutta myös ihan kotimaisten sisällissotamuisteluiden vuoksi.  (Lisäksi se kansanosa, joka kaipaa uutta sisällissotaa, saa jatkuvasti mediatilaa.)  Rebellionissa on onnistuttu kuvaamaan kylmäävästi se, mitä sisällissota käytännössä tarkoittaa ja herättää miettimään, kuinka niin moraalisesti harmaassa tilanteessa tekojen oikeutuksen antavat vasta jälkipolvet - nimittäin voittajien jälkipolvet.

Koska sarja on tehty ensisijaisesti irlantilaiselle yleisölle, on ihan kiinnostavaa miettiä, millä tavalla se näyttäytyy irlantilaiskatsojalle. Ilmeisesti ulkomaalainen ohjaaja hankittiin juuri sen vuoksi, että tapahtumiin saataisiin ulkopuolista etäisyyttä. (Jotenkin kiinnostava mentaliteetti, joka varmasti saisi esimerkiksi Suomen sisällissotaan sovellettuna aikaan kokonaisen kansallisen hermoromahduksen. On sitä pienemmästäkin viikkokausia kestäneitä kohuja saatu aikaiseksi.) Pienellä googletuksella otinkin selvää, miten Rebellion oli vastaanotettu Irlannissa.
 
Vastaus on: ei hirveän hyvin. Sitä syytettiin Independentissä ensin huonosta dialogista ja yleisestä anakronistisuudesta sekä kapinan siloittelusta mutta kehuttiin tuotantoarvoja ja naishahmojen nostamista keskiöön. Sitten Independentin toinen arvio suomi sarjaa saippuaoopperamaisuudesta, epäuskottavuudesta, huonosti toteutetuista ja yhdentekevistä hahmoista ja täysin riittämättömistä tuotantoarvoista. 
 
Terveen järjen uhmaaminen kostautuu.

The Irish Times kritisoi lisäksi kerronnan jättämistä liikaa dialogin varaan näyttämisen sijaan, alleviivaavuutta sekä sitä, että tutkimuksen myötä on löydetty ihan aitoja ja paljon kiinnostavampiakin ihmiskohtaloita, joita olisi voitu hyödyntää puhtaan fiktiivisyyden - ja vielä lattean sellaisen - sijaan. Yleinen linja sekä Independentissä että The Irish Timesissä tuntui olevan se, että sarja on liian höttöinen, vaikeita aiheita kiertävä ja toteutukseltaan keskinkertainen. Jo näistä kolmesta arviosta kävi ilmi myös, että pääsiäiskapina on Irlannissa tuhanteen ja yhteen kertaan adaptoitu ja tarkasteltu ja sellaisena erittäin kaluttu aihe. Jopa sarjan tarpeellisuus alun perinkään kyseenalaistettiin.

Voin nyt näin ei-irlantilaisenakin allekirjoittaa monta näistä kohdista - tosin kotimaisiin purkkatuotantoihin tottuneena minusta tuotantoarvot olivat hyvinkin kelvolliset. Puheesta sai jopa selvää! (Suomessa saadaan ihan suurtuotannot kuten Sorjonen näyttämään hyvin vakuuttavasti purkkatuotannoilta.) Kun nyt en katsoessani osannut silti aivan irlannin historiaa tuntevien tasoisesti arvioida, mikä oli historiallisesti tarkkaa ja mikä epätarkkaa, mikä uskottavaa ja mikä epäuskottavaa, minusta esimerkiksi pyssyhippa Dublinin kaduilla oli ihan tarpeeksi jännittävää tällaiseen sarjaan. Mutta irlantilaisarvioiden lukeminen näin jälkikäteenkin toi kyllä lisäajateltavaa sarjan esitystapoihin.

Minulle jäi yhdeksi päällimmäiseksi vaikutelmaksi melkoinen temaattinen sillisalaatti, jossa on "vähän kaikkea". En osaa sanoa, näyttäytyikö tämä niille irlantilaisille de facto yleisöille enemmän monipuolisuutena ja kaikkien aiheeseen liittyvien osa-alueiden huomioimisena. On katolisen kirkon kritiikkiä, naissotilaita ja lapsisotilaita, kielipolitiikkaa, naisen asemaa, luokka-asetelmia, isänmaallisuuden olemusta ja niin edespäin. Kun kaikesta sanotaan vähän, harvasta asiasta ehditään sanoa oikeasti mitään oleellista. Ehkä sarjan olisikin pitänyt olla tuplasti pidempi, että siitä olisi voitu veistää jotakin kunnollista.
 
Yksittäisenä huomiona oli muuten mainiota, että sarjassa oli käytetty myös iirinkielisiä repliikkejä. Ei mitenkään valtavasti, tosin, oikeastaan vain yhdessä jaksossa, jos oikein muistan. Mutta sitä oli mukava kuunnella. Toki tämäkin voi olla vain kaavamaista "iiri täytyy jotenkin soluttaa mukaan koska niin kuuluu tehdä" -taktikointia (joka osaltaan on mukana tuottamassa tuota edellä mainittua sillisalaattia), mutta se ei kumoa riemastumistani, kun sain kuulla muutaman iirinkielisen repliikin. Nyt alkoikin kiinnostaa, onko Irlannissa tehty iirinkielisiä televisiosarjoja ja mistähän niitä voisi ehkä joskus nähdä. Voisi kuvitella ottaen huomioon, että iiriä halutaan elvyttää kaikin keinoin.

Eksistentiaalista pohdintaa.

Vielä äänimaailmasta, kun nyt repliikkeihin asti päästiin. En näin ajan päästä oikein muista mitään Rebellionin musiikeista, joten ne eivät pompanneet esiin erityisen huonoina jos eivät hyvinäkään - aika perussettiä siis, ja palvelivat tunnelmaa ihan kelpoisasti. Kuten edellä mainittiin, repliikeistä sai selvää eikä äänisuunnittelussa muutenkaan ollut mitään moitittavaa. 
 
Lopputuloksena Rebellion on huoliteltu ja kunnianhimoinen sarja, joka päällepäin on tyylikäs, mutta jonka turhan löperö käsikirjoitus saa kumisemaan onttona. Heikkojen hahmojen paljous ja juonten rönsyilevä haahuilevuus vie terää niiltä muutamilta oikeasti voimakkailta hetkiltä. Rebellion on ihan laatuviihdettä, mutta taiteeksi sitä olisi aika korkea kynnys luonnehtia.

Hyvää: Laadukas tuotanto (ainakin ulkonaisesti), laaja hahmokaarti eri tilanteissa olevia ihmisiä antaa monipuolisen kuvan, kylmäävä sisällissotakuvaus

Huonoa: Kaikki yhdentekevät juonilinjat, ennalta-arvattavuus, monet hahmot toimivat lähinnä juonen ehdoilla ilman kunnollista persoonaa

---

Rebellion
2016
IRÉ, Irlanti
Kieli: Englanti
Jaksot: 5
Jakson kesto: 60 min
Ikäraja: 12
 

Kommentit

Kuukauden luetuimmat