Life in Squares (Bloomsburyn ryhmä - elämä ja rakkaus)


Jokin siinä on: britit osaavat tehdä kansallisista merkkihenkilöistään jotenkin todella mielenkiintoisen kuuloisia. (Ehkä syynä on vain yksinkertaisesti se, että yleisöstä brittikuuluisuudet vain ovat niin valtavan mielenkiintoisia ja into tarttuu.) Mielenkiintoni heräsi heti Virginia Woolfin nimen kohdalla. Olen käytännössä lukenut häneltä yhden teoksen - Mrs. Dallowayn (1956) tietysti - ja kuunnellut yhden esseen, ja hyllyssäni odottaa hänen esseekokoelmansa. Sitäkin suurempi syy on tietysti se, että Woolf nyt on yksinkertaisesti varsin kiehtova kirjailijapersoona.

Yllätys ei ollut suuren suuri mutta hieman hätkähdyttävä, kun itse asiassa sarjan keskiössä onkin Vanessa Bell, Woolfin sisar. Tai käytännössä näkökulmia annetaan useammallekin Bloomsburyn ryhmän jäsenelle, mutta Vanessalle tunnutaan antavan niitä eniten ja juonen kuljetus seuraa pitkälti hänen elämänsä vaiheita.

Mutta yhtä kaikki. Sarja käsittelee sen verran Virginia Woolfiakin, että ei ole lainkaan vääristelyä puhua sarjan kertovan (myös) hänestä. Tämänkin sarjan taustalla on tietysti BBC. Sarja on pituudeltaan muutaman jakson minisarja - muodikasta, ehkä - joka pysyttäytyy pelkistetyssä ilmeessä: aloitusruutu on täysin musta valkoisin tekstein - ehdottomasti muodikasta kaikissa vähänkin pienemmän budjetin sarjoissa nykyään.

Bloomsburyn ryhmä on siis 1900-luvun alkuvuosikymmeninä toiminut taiteilijaryhmittymä, jonka ytimessä olivat Virginia Woolf (Catherine McCormack) ja Vanessa Bell (Phoebe Fox, Eve Best) - jotka asuivat tuolloin Bloomsburyn kaupunginosassa Lontoossa. Heidän taiteilijatuttavistaan koostui salongillinen intellektuelleja ja kaunosieluja, jotka tapasivat säännöllisesti sisarusten luona. 

Siskokset.

Sarja esittelee myös seurapiiriin kuuluvat Lytton Stracheyn (Ed Birch), David Garnettin (Ben Lloyd-Hughes), Duncan Grantin (James Norton, Rupert Penry-Jones) sekä Virginian ja Vanessan aviomiehet, Leonard Woolfin (Al Weaver, Guy Henry) ja Clive Bellin (Sam Hoare, Andrew Havill). Lisäksi sarjassa vilahtelee muitakin saman seurapiirin merkkihenkilöitä. Jokaisen hahmon elämänkulun kautta avataan omanlaisensa näkökulma epäsovinnaiseen elämään 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. 

Toinen aikataso puolestaan sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Siinä Vanessa Bell, jo keski-ikäisenä, järjestää perheelleen ja lähipiirilleen puutarhajuhlia ja myös jatkaa edelleen kuvataiteilijanuraansa. Arkea kuitenkin varjostaa matkalla huvennut lähipiiri - Virginia-sisar mukaanlukien - Julian-pojan (Finn Jones) sotaanlähtö sekä Angelica-tyttären (Lucy Boynton) kasvukivut.

Sarjaan on valittu hyvin tietoinen tyyli: se käy läpi hetkiä ja tunnelmia hahmojen elämien varrelta. Hyppäys yksittäisten kohtausten välillä voi olla viikkoja, vuosia tai vuosikymmeniä. Pääsääntöisesti kuitenkin liikutaan kahdella edellä mainitulla aikatasolla lomittaen niitä keskenään. Aikatason aikaisemmassa osiossa esitetyt hahmojen tekemät valinnat sekä ajatusten ja tunteiden seuraukset näkyvät konkreettisesti myöhemmällä aikatasolla.

Yhtä suurta perhettä.

Tuloksena on herkkä ja akvarellimainen luonnekuvaus sekä yhteisöstä että sen jäsenistä. Kohtaukset ja tapahtumaketjut tiivistävät historiallisten hahmojen persoonan ja tunne-elämän koskettavalla ja uskottavalla tavalla. Kun välillä olen valittanut  aitojen historiallisten henkilöiden fiktiivisen esittämisen etiikasta - tai käytännössä sen puutteesta - Bloomsburyn ryhmä on puolestaan malliesimerkki kunnioittavasta käsittelystä. Hahmot ovat ristiriitaisia ja inhimillisiä, eivätkä mitään valmiisiin fiktiomuotteihin pursotettuja massahahmoja.

Tältä kannalta katsottuna pidän hyvin keskeisenä tekijänä sen, ettei sarjassa suoranaisesti ole juonta. Hetkestä toiseen hyppivät kohtaukset ja kausaliteettien jättäminen katsojan itse pohdittavaksi tuovat kerrontaan elämänmakuisuutta, mutta samalla voivat olla vaikeaa pureskeltavaa. Minulta esimerkiksi kaikkosi katseluseura, joka ei vain päässyt ylitse fragmentaarisuudesta, ja katsoin loput yksinäni. Eli jos vahva kronologia vetoaa tai päin vastoin sen puute hämmentää liikaa, ei sarja ole ehkä helpoimpia sisäistettäviä. (Se sopii kuitenkin epätavallisempien kerrontaratkaisuiden siedätykseen. Suosittelen.)

Nyt jos puhtaalle assosiaatio-mutuilulinjalle lähdetään, voisin sanoa, että sarjan kerrontatapa on oikeastaan erittäin modernistinen. Modernismihan oli voimissaan taiteessa kansainvälisesti 1900-luvun alkupuolella (sivuhuomiona: Suomessa tosin hieman viiveellä, vasta oikeastaan 50-luvulle mennessä) kaikessa taiteessa kirjallisuudesta kuvataiteen kautta arkkitehtuuriin ja designiin. Modernismi on kuitenkin erityisesti kirjallisuudessa tunnettu kronologian hajottamisesta, tuokiokuvista ja yksilön värittyneistä, usein behaviorismiin pohjaavista näkökulmista. 


Taiteilija työssään.

Ja kuinkas ollakaan: Virginia Woolfia pidetään brittiläisen modernismin pioneerina ja itse asiassa koko Bloomsburyn ryhmä monine taiteilijoineen tunnetaan modernistisesta ajattelusta ja muotokielestä. Voisin siis arvailla, että sarjan rakenne ei ole mikään vahinko, vaan pohjaa nimen omaan modernistisiin kerrontaratkaisuihin. Näin modernismin henki ei välity vain hahmojen ajatusmaailmasta, vaan koko minisarjan kerronnasta. 

Sille lienee syynsä, että kyseessä on juuri minisarja: laajempaa teosta voisi olla nykypäivän ei-välttämättä-niin-modernismiin-harjaantuneen yleisön haastavaa sulattaa. Yhtä kaikki, todella mukavaa nähdä sarja, jossa mennään sarjan ja historiallisen aikakauden henki edellä, eikä nosteta ylimmäksi arvoksi helppoa lähestyttävyyttä.

Bloomsburyn ryhmä on kiinnostava paitsi suurten nimien vuoksi, myös sen ajamien aatteiden ja elämäntavan vuoksi. Virginia Woolf sisarineen on 1900-luvun alun feministisiä hahmoja, joiden maailmankuvassa naisen taiteilijanura ja riippumattomuus ovat suorastaan elinehto. Ryhmässä kannatettiin myös pasifismin, estetiikan ja muiden kauniimpaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa tavoittelevien aatteiden ideaaleja.
 
Yksi sarjassa korostuva seikka ryhmän toiminnassa ovat sen jäsenten epänormatiiviset ihmissuhteet. Toisin sanottuna hahmoilla on aviopuolisoista huolimatta rakastajia ja rakastajattaria, aviottomia lapsia - joita useampi ryhmän jäsen kasvattaa - sekä lyhytaikaisia rakkaussuhteita. Homoseksuaalisiin suhteisiinkin suhtaudutaan ryhmässä hyväksyvästi. 
 
Tämän kaikkea muuta kuin ajan yhteiskunnallisiin ideaaleihin sopivan elämän kuvaus hyvin arkisessa valossa on juuri sitä sitä, mikä suuremmista produktioista usein puuttuu. Ja tällaisten narratiivien vähyys tuottaa ajatusta esimerkiksi 1900-luvun alun vuosikymmenistä jotenkin sovinnaisempana aikana, jolloin kaikki sopivat ongelmitta kulttuurin asettamiin muotteihin. Tottahan kyseinen mielikuva ei ole koskaan ollut.

Kirjelmä.

Arkisuus ja dramatiikan välttely - synkistä käänteistä huolimatta - tuo hahmojen elämään ja ihmissuhteisiin realistisuuden ja intimiteetin tunnetta. Muuttuviin tilanteisiin vain suhtaudutaan uudelleen, vaikka se joskus onkin vaikeaa. Kaikkia vivahteita ei myöskään tuotu eksplisiittisesti esiin hahmojen välisissä suhteissa, vaan ne tuli lukea kohtausten hienovaraisesta ilmaisusta ja kohtausten valinnasta. Tätä voi jo sanoa älyllisesti haastavaksi viihteeksi - aina tervetullut viihteen muoto. On sitten asia erikseen, viihtyykö haastavuuden parissa. Itse voisin sanoa, että tämä sarja tarvitsisi varmaankin useamman katselukerran ja lisää taustatyötä maksimaalisen rikkaan katselukokemuksen saavuttamiseksi. Puolet asiasta tuntui nimittäin menevän ohitse.

Täytyy kuitenkin sanoa, että en voi sanoa oppineeni sarjasta kovinkaan paljon sen kuvaamien hahmojen kulttuurillisesta merkityksestä, vaikka heidän sisimpänsä saloja vilautettiinkin. Sarja antaa ennemmin ymmärtää kuin ryhtyy sen enempää selittelemään. Hahmojen henkilöhistoria pitäisi olla katsojalla hanskassa heti, kun sarjassa mainitaan jonkun etu- tai lempinimi ja viitataan ohimennen hänen parhaillaan kesken olevaan työhönsä. Niinpä tällainen sivistymätön katsoja jää vain ihmettelemään, muodostaa käsityksen hahmoista (ja vieläpä historiallisista hahmoista) vain tämän dramatisoinnin perusteella tai turvautuu Wikipediaan.  

Vielä lyhyesti sarjan tuotantoarvoista. Kuten edellä jo mainitsin, kerronta - ohjaus ja screenplay - ovat harkittuja ja nähdäkseni hyvinkin onnistuneita. Näyttelijäntyössä ei ole valitettavaa ja musiikki toimi, vaikka ei mitenkään kuolematonta ollutkaan. Ainoa mietityttämään jäänyt asia oli sarjan murrettu väripaletti, joka sai kohtaukset näyttämään toisinaan jonkun sosiaalisen median valmisfiltterin lävitse. Tyylikeinona en ole ihan varma, kuinka tyylikäs se on (Instagramilta maiskahtavuudessaan) - saati tarpeellinen. Mutta kaipa se palvelee sarjan tunnelmaa pienestä kliseisyydestään huolimatta.

Jälleennäkeminen 30-luvun malliin.

Bloomsburyn ryhmä on summauksena kiinnostava ja elegantti epäkonventionaalisten ihmissuhteiden ja epätavallisten ihmisten kuvaus 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Se antaa ajateltavaa, mutta ei päästä katsojaa aina helpolla. Hienovarainen kerronta voi äkkiseltään antaa jopa yksitoikkoisen vaikutelman, mutta nyanssien moninaisuus ja sisällön ehdoilla rakennettu kerronta palkitsevat lopulta, jos jaksaa ja haluaa vain jäädä niitä kuulostelemaan.

Hyvää: Sopiva rytmitys, kauhistelematon kuvaus ei-normatiivisestä elämästä 1900-luvun alkupuolella

Huonoa: Rakenne ei ehkä kaikkien makuun, esitiedot hahmoista tarpeen

---

Life in Squares / Bloomsburyn ryhmä
2015
BBC, UK
Kieli: Englanti
Jaksot: 3
Jakson pituus: 60 min
Ikäraja: 12 

Kommentit

Kuukauden luetuimmat