Fleming: The Man Who Would Be Bond (Fleming)



En ihmettele, että Briteissä väsätään innokkaasti biografisia fiktiivisiä sarjoja milloin minkäkin jännän brittipersoonan ympärille. Niitä nimittäin riittää. Ian Fleminginkin elämä on kieltämättä kuin jännäristä, ja paperilla ajatus hurjia agenttiseikkailuja kirjoittavan herrasmiehen vielä hurjemmista agenttiseikkailuista onkin suorastaan mehukas. (Tosin minusta hurjin asia Ian Flemingissä on se, että hän oli sir Christopher Leen serkku.) Kuitenkaan pelkkä into ja hyvä tarina eivät riitä onnistuneeseen TV-sarjasovitukseen, minkä Fleming demonstroi suorastaan tuskallisen selvästi. 

Flemingin tarina siis kertoo kirjailija Ian Flemingistä (1908-1964), James Bond -hahmon luojasta. Tarina sijoittuu hänen villeihin nuoruusvuosiinsa ja päättyy kirjailijanuran alkamiseen. Sitä ennen Fleming toimii muun muassa toisessa maailmansodassa brittien vakoojana Saksan rintamalla ja tekee tietysti mitä hurjapäisimpiä temppuja. Miellyttäen tietysti naisväkeä joka käänteessä. Toisin sanottuna Fleming on bondimpi kuin Bond itse. Ihan ovela tapa tehdä Bond-aiheinen TV-sarja ilman, että tarvitsee suoranaisesti hankkia oikeuksia itse tavaramerkkiin. 

Tai en tiedä, ovatko ne hankittuna kuitenkin: nimittäin ihan ymmärrettävästi mutta hieman antiklimaattisesti Flemingin musiikki viittailee joka käänteessä Bond-leffojen kuuluisaan tunnussäveleen. Ja tietysti Flemingin täytyy esitellä itsensä "Fleming, Ian Fleming". Ja juoda aina vodkamartinia ravistettuna, ei sekoitettuna. En oikeastaan keksi, miten hahmosta olisi saanut osoittelevamman kuin se nyt on: kohtauksetkin ovat tyyppiä "Fleming käyttää uutta härveliä action-kohtauksessa, Fleming viettelee naisia, Fleming pelaa korttia pahisten kanssa". Juupa juu.


Nimeni on Fleming. Ian Fleming.

Ehkä tämä on vain turhaa nillitystä, mutta jotenkin jäi harmittamaan, että itse hahmo katosi ylitsevuotavan osoittelun ja alleviivauksen alle. Jos tältä sarjalta kysyisi, että "millainen oli Ian Fleming", vastaus olisi "ihan kuin James Bond". Mutta vaikka yhteneväisyyksiä onkin, mikä on lopulta käytännön ilo, joka vertailevasta ja suurimmalta osin pelkistä viittauksista rakennetusta hahmosta saadaan? Taiteelliset arvot ja hahmon metakommentaari? Jotenkin huikaiseva viihdearvo?

Vai, saanen arvata, Bond-brändillä ratsastus rahakkaan tuloksen toivossa? Että tehdään vähän niin kuin Bond, mutta niinkuin meta-Bond, kun nyt Bondin keksinyt kirjailija tekee kaikkia Bond-temppuja! Lieneekö Flemingin hahmoakin tyylitelty vielä lisää Bondin suuntaan, koska on vaikea uskoa, että hän todella olisi ollut niin yksi yhteen luomansa hahmon kanssa. Tiedä sitten, mutta ainakin voisin uskoa sarjalta sellaisia linjauksia: onhan käsikirjoitus täynnä pelkkiä tarkoitushakuisia käänteitä.

Ja tarkoitushakuisella tarkoitan siis sitä, että joka kohtauksella on jokin päämäärä, johon sen halutaan johtavan. Kaikki muu kohtauksessa sitä ennen on yhdentekevää - kunhan tiettyyn lopputulokseen päästään, on aivan sama, onko kohtaus looginen kokonaisuus. Saati looginen verrattuna muihin kohtauksiin. 

Ei tosin pidä vähätellä: periaatteessa Flemingin tuotantoarvot ovat pääosin kohdillaan. On historialliseen miljööseen sopiva puvustus ja lavastus, jännittävään tunnelmaan istuva musiikki ja vuorosanoistakin saa selvää. Tehosteissa ei ole valittamista. Näyttelijävalinnat ovat ihan ok. Valaistus toimii ja niin päin pois. Jopa erikoistehosteet ovat televisiosarjaksi mainioita - eivät häikäiseviä, mutta eivät häiritseviäkään.

Mutta kaiken tämän pilasi minulta suorastaan kamala screenplay, jonka takana lienee surkea ohjaus. Kohtaukset on usein rytmitetty oudosti - siis huonolla, ei kiinnostavalla tavalla oudosti - ja paikoin jopa koomisuuteen asti. Tapahtumien syy- ja seuraussuhteet jäävät epäselviksi, sekaviksi ja ristiriitaisiksi: asioita tapahtuu vain, koska niitä nyt tapahtuu. Hyvästi sisäinen logiikka. Hahmotkin hajoavat tyystin tällä reseptillä.

Visit Lontoo.
Voih. Ne hahmot. Fleming itse on, noh, aika lailla James Bond eri nimellä ja realistisemmassa miljöössä ja siinä se. Flemingiä näyttelevä Dominic Cooper on roolissa ihan mukiinmenevä, mutta ei tee mitenkään erityistä vaikutusta roolissa. Tai sama oikeastaan pätee kaikkiin näyttelijöihin - heidän epäonnensa on joutua rooleihin, joissa käsikirjoitus on yksipuolinen ja tympeä. Yritä siinä sitten tehdä hyvää suoritusta. Korkeintaan muutamassa sivuroolissa se on edes teoriassa mahdollista.

Flemingin itsensä lisäksi sarjassa on vain kourallinen keskeisiä hahmoja: Flemingin veli Peter Fleming (Rupert Evans) - menestynyt kirjailija muuten hänkin - Flemingin snobbaileva äiti Evelyn Fleming (Lesley Manville), laivastossa Flemingin esimiehenä toimiva John Godfrey (Samuel West), Flemingin työtoveri Monday (Anna Chancellor) sekä muutama puhtaasti love interest -tyyppiä oleva hahmo, Ann O'Neill (Lara Pulver) sekä Muriel Wright (Annabelle Wallis). Unohtamatta tietenkään rouva O'Neillin rakastajaa, Esmond Rothermereä (Pip Torrens).

Yhdelläkään näistä hahmoista ei ole tippaakaan vivahteikkuutta - heillä on jokaisella tasan yksi luonteenpiirre, jota sitten jauhetaan loputtomiin. Fleming on lipevä sankari, hänen veljensä taas hyveellinen sankari. Äiti on hienosteleva. Esimies on keskiverto. Työtoveri ihailee Flemingiä. Ann on paljon vaativa. Muriel on herttainen. Esmond on jäykkä. Siitä sitten vain juonta keittelemään.

Käytännössä juonen keskipisteeksi muodostuu se, kuinka Fleming ja Neill ovat niin valtavan ja pakkomielteisen rakastuneita toisiinsa, koska heillä on railakas seksielämä. (Miksi muuten Lara Pulver päätyy aina kaikkiin brittimedian BDSM-rooleihin?) Ja tietysti se, kun Fleming jallittaa milloin ketäkin milloin missäkin ja aseet paukkuvat. Toisin sanottuna tarinassa on lähinnä hurjia käänteitä, nokkelaa sanailua, väkivaltaa ja seksiä. Joku voisi tähän tietysti narista fiktion etiikasta, kun on kuitenkin kyse aidoista historiallisista hahmoista, eikä narina olisi edes kovin kohtuutonta. Mutta en nyt suoraan sanottuna edes viitsi aloittaa. 

Kaipa sitä kielletty romanssi voisi olla ihan hyvä keskeinen juoni, mutta sekin on sössitty käytännön valinnoilla. Käsikirjoituksessa on tehty outoja linjauksia. Neill ei voi olla Flemingin kanssa julkisesti, sillä hänellä on jo aatelinen ja rikas rakastaja Rothermere (hänen aviomiehensä on sodassa). Rothermere tosin on kylmähkön oloinen ja vähän vihjaillaan, että hän on sitä paitsi romanttisesti myös vällyjen välissä. No, herää katsojan kysymys, miksi ihmeessä ottaa sellainen rakastaja, joka ei vastaa mihinkään tarpeisiin? 


Kunnon scifiluola.

Käsikirjoituksen neronleimaus on tietysti sitten selittää asia sillä, että Neill on vaativa ja luksukseen tottunut nainen, joka tarvitsee Rothermeren rahoja leveään elämään. No, herää katsojan kysymys, miksi ihmeessä Neill tarvitsee rahaa, jos hän on kerran itsekin aivan valtavan rikas, kuten sarjassa(kin) kerrotaan? Miksi pitää sitä pökkelöä rakastajaa? No tietysti siksi, että saataisiin joku keinotekoinen este Flemingin ja Neillin suhteen välille. 

Ihan välihuomiona - Flemingin, Neillin ja Rothermeren kolmiodraama on ihan historiallinen fakta, mutta sarjan ratkaisu hahmojen motiiveille on kyllä laiskinta ja käsittämättömintä huttua vähään aikaan. On vaikea huokailla epätoivosta, kun Fleming ja Neill kärvistelevät tilannettaan - miksi ei vain dumpata tarpeetonta Rothermereä, jos ja kun asiat kerran ovat kuten sarja antaa ymmärtää? Loppu on tietysti onnellinen avioliitto, joka tosin tuntuu kaiken tämän pelleilyn jälkeen aika antikliimaksilta.

Samalla tavoin sotketaan jo aiempi Flemingin rakkaussuhde, jota katsojan pitäisi jäädä suremaan, mutta kiitos käsikirjoituksen se on mahdotonta. Herttainen ja viehkeä Wright melkein saa elostelevan Flemingin elämän raiteilleen, mutta sitten seuraa "odottamaton" katastrofi. Sana "odottamaton" on lainausmerkeissä, koska mitä ihan aikuisten oikeasti voi odottaa, jos kesken toisen maailmansodan öisten pommitusten laittaa kaikki valot päälle ja menee ikkunaan seisomaan? (Eikö väestöä juuri Briteissä koulutettu näitä tilanteita varten erityisen ahkerasti?) Flemingin nyyhkiessä Wrightin kohtaloa katsojan mieleen tulee todennäköisemmin luonnonvalinta kuin kauhea nuoruuden ja kauneuden tuhlaus.

Lyhyesti sanottuna sarja siis yrittää manipuloida katsojaa tuntemaan laidasta laitaan sarjan hahmojen parissa. Se vain ei onnistu, koska sarja on äärettömän huono manipuloimaan. Siis ihan aidosti. Jos hahmolle käy huonosti ihan omaa typeryyttään ja kolmiodraaman kolmas pyörä on sekä taloudellisesti että emotionaalisesti turha, mitä jännitettä syntyy yhtään mistään? Katsoja vain tuijottaa suu auki kiroten hahmojen itsetuhoisuutta ja halua tehdä kaikki tarpeettoman monimutkaisesti. Kun ongelmat perheen kanssa eivät pääse koskaan eteenpäin aiheesta "äiti nalkuttaa, koska poika ei ole tarpeeksi kunnianhimoinen" alkaa katsoja lopulta ihmetellä, miksi sarjaa katsoo.

Olisipa käsikirjoitusta mietitty yhtä huolella kuin tämän otoksen visuaalista ilmettä.

Tai sopinee tämä nyt yhdenlaisille katsojille: niille, jotka ovat tyytyväisiä vauhdikkaaseen menoon, näppärään sanailuun ja hurjaan intohimoon ilman, että näiden kaikkien tarvitsee olla mitenkään loogisesti toisiinsa kytkettyjä. Itse asiassa, nyt kun mietin, toiminta on sarjan oikeasti parasta osuutta, eikä sekään ole kovin hyvää. (En edes pidä erityisemmin toiminnasta.) (Tähän "parhaaseen" ei nyt sitten lasketa mukaan sitä huvittavaa kohtausta, jossa vaihdeltiin limittäin "tunnelman tiivistämiseksi" kahta kohtausta, ja musiikki vaihtui rauhallisesta raivokkaaseen parin sekunnin välein. Monta kertaa. Oli koomista.)

Eli siis selventääkseni vielä äskeistä - niin kauan kuin iloa riittää siitä, että James Bondia muistuttava päähenkilö kuittailee, räjäyttelee ja ammuskelee ja samalla käy lempimässä kuumaa naikkosta, sarja lienee ihan hyvää viihdettä. Mutta jos kaipaa sellaisia asioita kuin koskettavat ja elämänmakuiset hahmot, sisäinen logiikka ja hyvä juoni tai jostain jotakin sanova tai peräti oivaltava kerronta, on parasta unohtaa Fleming. Alkutekstejä pidemmälle on parasta edetä ainoastaan aivot narikassa.

Hyvää: Ihan ok tuotantoarvot, kiinnostava historiallinen hahmo

Huonoa: Käsikirjoitus, hahmot, käsikirjoitus. Sanoinko jo käsikirjoitus?

---

Fleming: The Man Who Would Be Bond / Fleming
2014
Sky Atlantic, UK
Kieli: Englanti
Jaksot: 4
Jakson pituus: 45 min
Ikäraja: 12

Kommentit

Kuukauden luetuimmat