天地人 (Heart of a Samurai)


Kaiken BBC:n ja Ylen välissä on ihan piristävää katsoa jotakin aivan muuta. Tällä kertaa maisemana oli keskiaikainen Japanin luoteinen rannikko - ja vähän muutkin alueet, nimittäin 47 kolmen vartin jaksoa tarjoavat aika hyvin aikaa miljöön vaihdoksille. Olen jo kertaalleen kirjoittanut yhdestä Taiga-doramasta, joten en ala konseptia sen syvemmin tässä kertaamaan niille, jotka eivät sitä tunne. Kokemus eroaa kuitenkin merkittävästi vaikkapa jonkin sarjan useamman kauden katsomisesta putkeen. Yleensä yhden sarjan eri kausilla on omia alajuoniaan, mutta tämän mittaisessa sarjassa on yksi suuri juonen kaari, joka on aivan eri tavalla yhtenäinen, vaikka alajuoniakin toki on. Parasta on kuitenkin se, että sarja ehtii kuvata hahmonsa syntymästä kuolemaan saakka, mikä luo hienon tunteen "elämänpituisesta" kertomuksesta, jossa voi muistella menneitä hahmojen kanssa.

Sarjan englanninkielinen nimi Heart of a Samurai (ei tule sekoittaa Margi Preusin samannimiseen romaaniin, jolla ei ole mitään tekemistä sarjan kanssa) on selkeästi huonompi ja tulkinnallisesti sisällöttömämpi kuin alkuperäinen 天地人 eli romanisoituna Tenchijin. Tenchijin on konsepti, joka on kirjaimellisesti käännettynä "taivas, maa, ihminen", ja jonka taustalla käsittääkseni on jonkinlainen filosofinen ajatus taivaan - joka siis on usein kaukoidän filosofisissa ja uskonnollisissa rakennelmissa ollut jumaluuden kaltainen osa universumia - ylimaallisesta voimasta, jonka maa vastaanottaa tai toteuttaa ja jossa ihmisen tehtävä on taivaan ja maan välillä harmonisoida ja suunnata tätä voimaa. (Selittäkööt tai oikaiskoot joku, joka on enemmän asiasta perillä.)

Koska yksi sarjan keskeisistä teemoista on oikeudenmukaisuus, on tenchijin-käsite ihan käyttökelpoinen oikeudenmukaisuuden kontekstissa: on olemassa taivaallista oikeudenmukaisuutta, jonka ihminen sitten jakaa maailmaan. Nimi Heart of a Samurai on mahdollista nähdä tietysti samansuuntaisena konseptina, joskin siitä on poistettu paitsi filosofinen tausta myös kaikki rationaalisuuden ja viisauden implikaatiot ja lätkäisty "oikein toimiminen" suoraan jonkin ihailtavan intuition kontolle. Samurain sydän ilmeisesti nyt vain on itsessään valtavan oikeudenmukainen, koska se nyt vain, no, on. Ihan hyvä länkkäriadaptaatio siis teoriassa, kun viisas vuorovaikutus maailman kanssa on nostettu individualistista ajatusmaailmaa mukaillen yksilöstä kumpuavaksi voimavaraksi. Sitä nimeäjä ei kuitenkaan ole tullut ajatelleeksi, että sarjassa itsessään ei ole mitään individualistista eikä teemaa käsitellä siitä näkökulmasta, mitä englanninkielinen otsikko antaa ymmärtää.

Sarjan miljöönä on 1500- ja 1600-luvun taitteen Japani eli niin kutsutun sengoku-aikakauden lopputahdit. Sengoku-kausi on usein varsin romanttisten lasien lävitse nähty "samuraiden aika". Tuolloin Japani koostui useista eri klaanien hallitsemista alueista ja suoranainen keskushallinto vallitsi vain paperilla. Aikakautta värittävät useat eri klaanien valloitussodat ja yritykset luoda suurempia valtayksiköitä. Sarjassa kuvataan myös siirtymää Japanin yhdistäneeseen ja seuraavat 300 vuotta hallitsevaan Tokugawa-shogunaattiin. Sarja perustuu Hisaka Masashin historialliseen romaaniin, joka tunnetaan sekin nimellä Tenchijin.

Sarjassa seurataan Uesugi-klaania, jonka daimiona on sarjan alkaessa oikeudenmukaisuudestaan tunnettu ja vakaumuksellinen soturi Uesugi Kenshin (Hiroshi Abe). Kenshinin vakaumus perustui vankkaan uskonnolliseen pohjaan: hän piti itseään Bishamonten-jumaluuden reinkarnaationa, jolloin myös oikeudenmukaisuudella oli jumalalliset perusteet. Tenchijinin tosiasiallisia päähenkilöitä ovat Kenshinin sisarenpoika Uesugi Kagekatsu (Kitamura Kazuki, ensimmäisissä jaksoissa Mizoguchi Takuya) sekä Uesugien ikiuskollinen vasalli ja voimavara Higuchi Kanetsugu (Tsumabuki Satoshi, ensimmäisissä jaksoissa Kato Seishiro), myöhemmin adoption myötä Naoe Kanetsugu. 

Kaksikon elämät liittyvät yhteen jo lapsuudessa, kun Kagekatsun äiti Sento-in (Takashima Reiko) kutsuu viisivuotiaan Kanetsugun kasvatettavaksi Kagekatsun tueksi ja turvaksi. Sento-in vertaa herralleen uskollista vasallia Otavaan, joka suojelee Pohjantähteä. Tämä vertaus toistuukin Kanetsugun ja Kagekatsun suhteen kuvaajana pitkin sarjaa.


Visit Echigo.

(Sivuhuomio, jos historiallisen Japanin adoptiokäytännöt eivät ole tuttuja: adoptio saatettiin tehdä silloin, kun jossakin suvussa ei ollut miesperillistä, jolloin siihen adoptoitiin toisesta suvusta poika - käytännössä siis aikuinen, naimaikäinen mies. Tämä uusi perijä otti sitten suvun nimen, ja hänet saatettiin vielä naittaa perheen tyttärelle. Tyttöjäkin adoptoitiin, esimerkiksi jotta saataisiin heidät liitettyä johonkin nimekkäämpään sukuun, jolloin myös avioliittomahdollisuudet paranivat. Adoptointi ei liittynyt mitenkään siihen, olivatko adoptoitavan vanhemmat elossa, vaan kyseessä oli sukujen välinen sopimus. Adoptointi oli suuri suosionosoitus, ja vielä suurempi sellainen, jos adoptointi tapahtui korkea-arvoisempaan sukuun. Adoptiovanhempia luonnollisesti kutsuttiin kunnioittavasti isäksi ja äidiksi.)

Tenchijin keskittyy siis Japanin historian tunnetuimpiin käänteisiin: Oda Nobunagan valloitussodista Toyotomi Hideyoshin dynastiayritelmän kautta Tokugawa Ieyoshin vakiinnuttaman Tokugawa-shogunaatin syntyyn ja alkuvuosiin. Vuoristoisessa länsirannikon provinssissa - tuolloin nimeltään Echigo, nykyään osa Niigatan prefektuuria - majaillut Uesugi-klaani joutuu ensin perintöriitojen ja sitten valtakunnanpolitiikan riepottamaksi. Uesugi Kenshinin perintö klaanille on oikeudenmukaisuuden ja suoraselkäisyyden sanoma, joka tekee klaanista outolinnun sengoku-kartalla: he eivät ole erityisen kiinnostuneita laajenemaan, ja rikkaudetkin hankitaan hyvällä hallinnolla, ei lehmänkaupoilla tai naapureiden alueita ryöstelemällä. 

Tästä oikeudenmukaisesta, kunniallisesta ja myötätuntoisesta toiminnasta Uesugi Kenshin on tehnyt ohjenuoran klaanin toiminnalle. Hänen kuollessaan jäljelle jää hyvin raskas mantteli. Mahdollisista perijöistä ensimmäinen on Uesugi Kenshinin sosiaalisesti kömpelö ja vetäytyvä mutta suoraselkäinen adoptiopoika Uesugi Kagekatsu, alkujaan Kenshinin sisarenpoika. Toinen vaihtoehto on Kenshinin toinen adoptiopoika, älykäs ja karismaattinen Uesugi Kagetora (Tamayama Tetsuji), joka aikoinaan lähetettiin Uesugeille panttivangiksi vihollisklaani Hojolta. 

Kun Kenshin sitten kuolee ilman selkeää perijän nimeämistä, on klaani vaikean paikan edessä. Tragedia on rakennettu sydäntäsärkevästi: klaanin sekasorron paine ja ristiriitaiset todistukset Kenshinin tahdosta ajavat Kagekatsun ja Kagetoran asettumaan toisiaan vastaan tuhoisin seurauksin. Uesugi Kagekatsu on lähtökohtaisesti häviöllä, mutta hänellä on salainen ase: vasallisuku Higuchin poika Kanetsugu, Kagekatsun lapsuudenystävä ja uskollinen vasalli, joka on paitsi erittäin nokkela, myös Kenshinin filosofian eräänlainen jatkaja. Kanetsugu on Tenchijinin tosiasiallinen päähenkilö, vaikka myös Kagekatsu pysyy läpi sarjan hyvin tärkeänä hahmona ja toteuttaa Kenshinin oikeudenmukaisuutta omalla tavallaan.

Kuvaavaa on, että Kanetsugu muistetaan historiallisena hahmona hänen eriskummallisesta sotakypärästään, joka on säilynyt tähän päivään: siihen on kiinnitetty rakkautta tarkoittava kirjoitusmerkki, varsin erikoinen valinta samurailta. Myös paljon alkuperäisen Kanetsugun kirjeitä on säilytetty, ja niissä näkyy hänen persoonansa omalaatuisuus. Tenchijinissä Kanetsugu onkin todella sympaattinen hahmo positiivisuudessaan ja viisaudessaan. Hän tekee oman moraalinsa kannalta kestäviä ratkaisuja siitäkin huolimatta, että ne jättävät mahdollisuuden epäonnistua tai jäädä suojattomaksi petoksia ja salajuonia vastaan. (Nyt kun tarkemmin ajattelen, hänessä on hyvin paljon samaa valloittavuutta kuin edellisen katsomani Taiga doraman ihastuttavassa päähenkilössä, prinsessa Atsussa.)

Samurointia Kagekatsun johdolla.

Kun keskiverrossa televisiosarjassa alkaa usein ennen pitkää ärsyttää, miksi kaikki muut hahmot aina näkevät päähenkilön jotenkin erikoisena ja ihmeellisenä - yleensä päähenkilöihin myös rakastuu puolet hahmokaartista - tässä sarjassa kaikki muiden hahmojen reaktiot Kanetsugun hyviin ominaisuuksiin tuntuvat täysin perustelluilta. Ei ihme, että moni naishahmo on Kanetsugusta innoissaan ja hän onnistuu tekemään vaikutuksen myös kulloiseenkin poliittiseen vastapeluriinsa - hänhän on kaikin puolin mahtava, eikä katsojalla ole vaikeuksia olla moraalisesti hänen puolellaan. Liian virheettömäksikään Kanetsugua ei silti tehdä: esimerkiksi yksi sarjan hienoimmista kohtauksista on tilanne, jossa hän kamppailee voitokkaan sotastrategian ja Kenshinin oikeudenmukaisuuden perinnön välillä.

Kiinnostava kontrasti myös luodaan Kanetsugun ja hänen nuoremman veljensä Higuchi Yoshichin (Koizumi Kotaro, muutamassa ensimmäisessä jaksossa Mabuchi Homare) suhteen kautta. Aluksi Yoshichi katsoo isoveljeään ihastuneesti ylöspäin, mutta ajan kuluessa Yoshichi saa huomata jäävänsä kerta toisensa jälkeen ihaillun ja arvostetun isonveljen varjoon sen sijaan, että tulisi arvostetuksi omien meriittiensä kautta. Se saa hänet tekemään omat - traagisetkin - päätöksensä, ja tämän perhesuhteen esittäminen tuo myös osaltaan tiettyä surumielisyyttä Kanetsugun perhe-elämään, jota muutenkin kohtaa tragedia jos toinenkin. 

Tässä välissä sananen sarjan naishahmoista. Keskeisissä rooleissa olevia naisia on noin neljä tai viisi, riippuen siitä, miten keskeisyyden määrittelee. Sivuhahmoina naishahmoja on sitten lisää. Kolme näistä tärkeistä hahmoista on mukana aivan sarjan alkujaksoista asti: Naoe Sen (Tokiwa Takako, muutamassa ensimmäisessä jaksossa Namiki Ruri), Sento-in ja Sanada Hatsune (Nagasawa Masami). Silti oli suoranainen yllätys, että 47-osainen sarja läpäisi Bechdel-testin vain yhden käden sormin laskettavin kohtauksin - ja ottaen huomioon, että vähintään jollakin naishahmolla kyllä oli repliikkejä joka jaksossa. Harmillista, sillä naishahmotkin olivat muuten hyvin rakennettuja, persoonallisia ja kiinnostavia.

Vaikka naiset jäävätkin sarjassa ihan selkeästi soittelemaan toista viulua, ei kannata tehdä hätäisiä johtopäätöksiä. Tenchijinissä on silti useita naishahmoja, joilla on kunnollinen ja kiinnostava hahmonkehitys. Näistä merkittävimmät ovat jo mainitsemani Sanada Hatsune sekä Naoe Sen, ja heidän lisäkseen kolmantena Takeda Kiku (Higa Manami). Sento-in (erikoinen nimen muoto tulee perinteestä, jossa leskinainen usein ryhtyi buddhalaisnunnaksi eikä avioitunut uudelleen - kyseinen nimen muoto -in -päätteellä viittaa tähän), vaikka onkin mielenkiintoinen hahmo, jää Kagekatsun äitinä ja Kenshinin sisarena paljolti viisaan äitihahmon rooliin ilman sen enempiä kehityksiä. Aloittakaamme siis Naoe Senistä. 

Sen kuuluu arvostettuun Naoe-sukuun, joka on Uesugi-suvun keskeisiä vasallisukuja. Muutaman mutkan kautta hän päätyy naimisiin Kanetsugun kanssa, sillä mitä serkumpi, sen herkumpi Kanetsugu on lupaavuudessaan juuri sellainen unelmavävy, jonka Naoe-perhe haluaa nimeään jatkamaan miesperillisen puuttuessa. Kanetsugun ohjenuora elämässä on olla tuulessa ja tuiskussa daimionsa tukena seisova ihannevasalli, joten hän sopii erityisen hyvin Naoe-perheeseen, joka tunnetaan erityisen hyvänä vasallisukuna.

Kiinnostavaa onkin, että vaikka asiaa ei suoranaisesti alleviivata, toteuttaa myös Sen tätä ihannetta. Hän tekee suuria henkilökohtaisia uhrauksia palvellakseen parhaalla mahdollisella tavalla Uesugi-klaania. Kun Kanetsugu on Kagekatsun tuki ja turva, toimii Sen samalla tavoin Kagekatsun vaimon Kikun tukipylväänä. Sen on hyvin sovinnaisella tavalla voimakas nainen, mutta hänestä jää mieleen vahvemmin juuri voima sovinnaisuuden sijaan. Villiintyneitä hevosia taltuttavasta, reippaasta tytöstä kasvaa sarjan aikana murheita nähnyt mutta yhä edelleen oman tahtonsa ja elämänilonsa säilyttävä viisas nainen.

Kanetsugun ja Senin - Taiga doramaksi rohkeaa - avio-onnea.

Takeda (tai oikeastaan Uesugi) Kiku on ehdottomasti sarjan traagisimpia hahmoja, ja hänen suhteensa vakavamieliseen ja sulkeutuneeseen mutta hyväsydämiseen Kagekatsuun oli ehdottomasti minulle sarjan kiehtovin, hienoin ja traagisuudessaan tunteita herättävin romanssi. Kiku on luonteeltaan hurja, todellinen Takeda - Uesugien arkkivihollissuku muuten - eikä hän oikein koskaan löydä paikkaansa maailmassa. Aktiiviseen ja mielekkääseen elämään tottunut Kiku kipuilee vastenmieliseksi kokemaansa avioliittoa ja sen tuomaa elämänmuutosta. 

Kun sitten Kiku alkaa nähdä naimassaan miehessä ihailtavia ja rakastettavia puolia, repii valtakunnanpolitiikka heidät erilleen. Kikun elämä jää lopulta vaille täyttymystä liki jokaisella osa-alueella, vaikka Kagekatsu haluaisi antaa hänelle kaiken, mitä suinkin pystyy tietäen samalla, että heidän kummankin asema ja velvollisuudet klaanille sen estävät. Kikun vääjäämättömästi etenevä ymmärrys asetelman mahdottomuudesta ja sen myötä - sillä samalla Takedan hurjuudella - tehty uhraus tekevät tästä romanssista ainakin Tenchijinin hienoimman, ellei jopa hienoimman TV-sarjaromanssin, jonka olen koskaan nähnyt (tosin, tiukka kamppailu käydään tämän ja Atsuhimen Atsu-Iesada -romanssin välillä.)

Sanada Hatsune on Seniin ja Kikuun verrattuna luku erikseen. Hän on ilmeisesti suorastaan fiktiivinen hahmo, kun käytännössä kaikki muut sarjan hahmot ovat aitoja historiallisia henkilöitä. Hatsunen tie Oda Nobunagan ninjasta lainsuojattomaksi kuvaa polkua, joka on hyvin epätavallinen nuorelle naiselle keskiaikaisessa Japanissa. Ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Hatsune nähdään, hän on vieläpä pukeutunut portugalilaiseen housuasuun - vielä eriskummallisempaa kuin naimaton ja lapseton samuraiperheen tytär. Hatsunelle tämä elämäntapa on kuitenkin hyvin luonteva, oikeastaan niin luonteva, ettei hän oikeastaan koskaan, synkimmällä hetkelläkään, kyseenalaista rooliaan. Ainoastaan rakastuminen Kanetsuguun saa ajettua Hatsunea nurkkaan elämänsä kanssa, mutta silloinkin hän itse tietää rakkauden mahdottomuuden. Hän on ehdottomasti sarjan erottuvimpia hahmoja.

Sarjassa nähdään koko sengoku-kauden hall of fame: Oda Nobunaga (Kikkawa Koji), Toyotomi Hideyoshi (Sasano Takashi), Tokugawa Ieyasu (Matsukata Hiroki), Ishida Mitsunari (Oguri Shun), Yodo (Fukada Kyoko), Sanada Yukimura (Shirota Yu), Date Masamune (Matsuda Ryuhei) sekä Kobayakawa Hideaki (Kamiji Yusuke) vain keskeiset mainitakseni. Niille, joille nimet eivät sano mitään, googlettakaa voin kertoa, ensimmäiset kolme - Oda, Toyotomi ja Tokugawa - ovat erinäisiä kilpailevia Japanin yhtenäistämiseen tähdänneitä visionäärejä ja valloittajia, seuraavat - Ishida, Yodo - Toyotomi-dynastian viimeinen rintama ja loput kolme - Sanada, Date ja Kobayakawa - erinäisiä klaanien johtohahmoja, jotka enemmän tai vähemmän opportunistisesti ja vaihtelevin tuloksin pistivät lusikkansa valtakamppailusoppaan. 

Ja tässä siis vasta keskeiset hahmot Uesugien ja heidän vasalliensa lisäksi. Hahmoja on siis paljon. Oikeasti paljon. Jokaisessa näistä hahmoista olisi oman blogitekstin verran asiaa, sen verran monipuolisia he vieläpä ovat - ja miksi eivät olisi, 47 jaksoa tarjoavat tilaa aika monelle hahmonkehitykselle. Jotain kertonee sekin, että mukaan on mahtunut muun muassa munkki, joka pelotteli oppilainaan olevia Kagekatsua ja Kanetsugua - ja jota nämä palaavat tervehtimään vuosien kuluttua tuoden mukanaan munkin lempileivoksia. 

Kun Fukushima Masanori tarjoaa huikkaa, eivät juhlat ole kaukana kuolemaantuomitullakaan.

Vaikka Taiga doramoja on arvosteltu historian "tyhmentämisestä" ja yksinkertaistamisesta, ainakaan ne eivät ole joidenkin (*krhm*BBC*krhm*) tuotantoyhtiöiden tasolla karsimisessa. Aivan kuin ihmiset eivät voisi viihdyttyä monimutkaisista hahmosuhteista ja historiallisista kuvioista, vaan aina pitäisi olla toimintaa ja alastomuutta täyttämään jaksot alusta loppuun. Vaikka Taiga doramoissa onkin yksinkertaistettu historiaa - sehän on välttämätöntä - niin aivan yhtä tyhminä ei katsojaa niissä pidetä kuin vaikka keskiverrossa BBC-sarjassa. 

Hahmot esitellään suhteellisen tiuhaan tahtiin, mutta kaikeksi onneksi on Taiga doramojen perinne, että hahmojen nimi tulee usein ruutuun heidän ensiesiintymisellään. Joskus sama toistuu myös toisella esiintymisellä, jos ensimmäisestä on kauan aikaa. Se auttaa huomattavasti. Lisäksi jokaisen jakson alussa on Taiga doramojen varsin miellyttävään tapaan tietoisku, jossa ei niinkään kerrata sarjan aiempia tapahtumia, vaan valaistaan laajemmin tapahtumien konteksteja, esitellään esimerkiksi sarjassa ajankohtaisia alueita, strategioita tai poliittisia kuvioita, usein kaavakuvien kera. Jaksojen lopussa puolestaan esitellään sarjassa nähtyjen historiallisten paikkojen ja esineiden nykyistä tilaa.

Toinen sarjan katselua helpottava tekijä on, jos tietää yhtään mitään tästä Japanissa tuhanteen kertaan versioidusta aikakaudesta, jonka keskeiset historialliset hahmot ovat suorastaan ikonisia ja kaikki japanilaiset ihan varmasti oppivat nämä kuviot jo koulun penkillä. Hyvä verrokki lännessä samalla tavalla vuosisadasta toiseen kiehtovasta kuviosta  voisi olla vaikkapa ruusujen sota. Tiettyjä henkilöhahmoja osaa jo odottaa, ja usein hahmot alkaa tunnistaa jo ulkonäöstä - joidenkin hahmojen kuvaamiselle on selkeästi muodostunut omia perinteitään. Esimerkiksi Toyotomi Hideyoshin näyttelijät eri Taiga dorama -versioinneissa ovat hyvin samanoloisia. 

On kuitenkin erittäin kiinnostavaa, kuinka eri Taiga doramoissa tietyt historialliset hahmot esitetään täysin eri valossa. Vaikkapa Hideyoshin jalkavaimo Yodo sekä hänen tärkeäksi oikeaksi kädekseen nouseva Ishida Mitsunari, yhdet 1500-luvun lopun poliittisista pelureista, on esimerkiksi sarjassa 軍師官兵衛 ("Strategi Kanbei") esitetty erittäin manipuloivina ja vallanhimoisina juonittelijoina, kun Tenchijinissä he ovat toimiensa oikeutukseen vakaasti uskovia ja rohkeita poliittisia toimijoita.

Tietyillä hahmoilla voi olla siis ulkoisia kuvaamisen perinteitä, mutta tulkinta hahmosta vaihtelee suuresti eri sarjojen välillä. Hahmoista ei siten jää mustavalkoista kuvaa, mikä on mielestäni todellisten historiallisten hahmojen ollessa kyseessä eettisesti kestävää. Samalla on kuitenkin huomattavaa, että Mitsunari ja Yodo (tai Chacha, kuten Kanbeissa häntä kutsutaan) ovat Kanbeissa selkeästi vastapuolta päähenkilöihin nähden, kun taas Tenchijinissä päähenkilöt ovat heidän kanssaan samalla puolella poliittista pelipöytää.

Jos ei kuvio tästä selkene, niin ei mistään.

Tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen, joka on historiallisten sarjojen ikuinen seuralainen: romantisoitu historia. Uesugi-klaanin hyveellisyys ja moraalinen selkäranka on Tenchijinin keskeisiä temaattisia aiheita, ja siten historiankirjoituksesta on "unohdettu" muutama kyseenalainen kohta tai ainakin tehty niistä tulkinta, joka ei hahmojen moraalia tahraa. Sarjassa esimerkiksi eräskin valtaa potentiaalisesti uhkaava pikkuprinssi häviää epämääräisissä olosuhteissa, joista kukaan ei tiedä yhtään mitään, ja Uesugi-klaani on kaikista yllättynein. Sikäli kun tiedän, historiankirjoitus implikoi syyttävän sormen kuitenkin todellisuudessa osoittavan Uesugiin.

Sarjan painotukset kuitenkin on asetettu varsin toisin: korostamaan koko Uesugi-klaanin - vasalleja myöten - myötätuntoisuutta. Kiinnostavasti tämä on toteutettu laittamalla koko porukka kyynelehtimään vähänkin herkillä hetkillä, mitä seuraa usein aavistuksen koominenkin leikkaus jokaisesta itkevästä vasallista vuorotellen. Toisaalta se sopii sarjan tyyliin, joka on vieläpä Taiga doramaksikin erityisen teatterimainen.

Kuten ehkä joskus aiemmin olen maininnut, teatterimaisuus on tyypillistä Taiga doramoille. Tämä kumpuaa ehkä jossakin määrin sarjan kabuki-teatteriin kytkeytyvissä juurissa. (Kiinnostavana sivujuonteena myös Tenchijinissä esiintyvistä historiallisista hahmoista on tehty myös kabuki-teatteria. Toisena kiinnostavana sivujuonteena Tenchijinin tapahtuma-aika on myös kabuki-teatterin syntyaikoja.) Mutta siinä, missä aiemmin katsomissani Atsuhimessä ja Gunshi Kanbeissa on teatterimaisuus tuotettu melodramaattisuuden, puuttuvien värifiltterien ja mahdollisimman vähäisen CGI:n kautta, Tenchijin vie homman seuraavalle tasolle. Siinä on käytetty efektejä, joita voisi nähdä teatterilavoilla: valospotteja, peilikuvia ja vahvoja, epäluonnollisia tehosteääniä. 

Näiden lisäksi on hyödynnetty ei-niin-muodikkaita televisiosarjakeinoja, kuten ristihäivytystä, hidastusta, kaikua ja toistoa. Ne kieltämättä oudoksuttavat varsin erilaiseen kerrontaan tottunutta katsojaa, joka saattaa yhdistää nämä keinot lähinnä harrastelijamaisuuteen tai kömpelöyteen. Jostain syystä ne silti palvelevat sarjan tunnelmaa hyvin, sillä Tenchijinissä on valtakunnanpolitiikan ja arjen lisäksi paikoin hyvinkin vahva mystiikan sivumaku, johon sarjan nimikin viittaa. 

Mystiikka on omassa tulkinnassani jonkinlainen käsittelytapa Uesugin ohjenuoralle eli oikeudenmukaisuudelle. Mystillisestä näkökulmasta on olemassa jokin objektiivinen oikeudenmukaisuuden käsite, jota sitten klaanin johtohahmot joko toteuttavat tai eivät toteuta. Mystillisyyden kautta myös käsitellään aggressiivisen laajenemispolitiikan eettisyyttä Oda Nobunagan hahmon kautta. Hänet nähdään paitsi uhkaavana ja miltei demonin kaltaisena mutta samalla edistysmielisenä hallitsijana, jonka valloittamissodat tähtäävät jatkuvasti keskenään kahakoivien klaanien yhdistämiseen yhden hallinnon alle. 

Juonittelua. (Nokkelimmat historianörtit arvannevat juonen suuntaviivat.)

Oda Nobunaga on myös erittäin kiinnostunut länsimaisista keksinnöistä, ja hänen ajalleen hyvin radikaali ajatuksensa on ylentää vasallejaan ja muita alaisiaan kykyjen perusteella syntyperän sijaan. Sengoku-ajan ikonisin hallitsija, hyvin alhaiseen sotilassukuun syntynyt ja sittemmin käytännössä Japanin todelliseksi yhdistäjäksi ja hallitsijaksi noussut Toyotomi Hideyoshi onkin - myös Tenchijinissä - Oda Nobunagan luomus.

Tenchijinissä Oda Nobunaga esitetään jonkinlaisena vastapoolina Uesugi Kenshinille, joka puolestaan tähtää Bishamontenin oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen. Tarkoitus ei Kenshinin opeissa pyhitä keinoja: pakenevan vihollisen selkämykseen ei koskaan hyökätä. Nobunaga puolestaan toimii päin vastoin, hyödyntäen vastapuolen pienintäkin heikkoutta ja turvautuen silmittömään väkivaltaan. Hyvän tarkoituksen vuoksi mitkä tahansa keinot ovat sallittuja. 

Kiinnostavassa kohtauksessa Nobunaga ja Kenshin kohtaavat tuonpuoleisessa ja keskustelevat tenchijin-käsitteestä. Kenshinille käsite kuvaa täydellistä hallitsijaa, joka hallitsee kaikki kolme osa-aluetta: taivaallisen, maallisen ja inhimillisen tason. Nobunaga ei voi hyväksyä inhimillisyyttä osaksi mahtavan hallitsijan ominaisuuksia, vaikka juuri sen ylenkatsominen hänet tuhosi.

Tämä kohtaus antaa myös laajempia tulkintamahdollisuuksia sarjassa esiintyvien hallitsijoiden ominaisuuksista. Lainatakseni toisen katsojan (omaani valistuneempaa) tulkintaa: kukaan hallitsijoista ei lopulta edustanut täysin Tenchijin-käsitteen ihannetta. Kuitenkin kolme eri hallitsijaa, joilla oli jokaisella yksi näistä ominaisuuksista, onnistuivat yhdistämään keskenään taistelevat klaanit: Tokugawa (天 Ten - aika), Oda (地 Chi - voima) ja Toyotomi (人 Jin - ihmisten sydämet).

Teatraalisuus, mystiikka ja melodraama eivät kuitenkaan estä intensiivistä katsomiskokemusta. Hahmoja kuolee taajaan, ja jokainen kuolema todella koskettaa. Hahmojen kohtaloksi koituvat lähinnä sota ja sairaudet, kuten keskiajalla on tapahtunutkin. Tämä on tietysti historiallisen sarjan uskottavuusetu: koska ihmisiä on todella kuollut tauteihin (puolet perheestä kerralla oli kaikkea muuta kuin ennenkuulumatonta) ja sodassa kaatunut valtavasti porukkaa, myös fiktiivisessä tulkinnassa niin tapahtuu. Aika harva joutuu jonkin poliittisen salajuonen uhriksi. Se olisikin suuressa mittakaavassa kovin epäuskottavaa (*krhm* Game of Thrones *krhm*).

Tragedia on aivan omaa luokkaansa Taiga doramoissa. Tavallisesti (*krhm*Game of Thrones*krhm*) kuolinkohtaukset tuntuvat keskivertosarjoissa usein venytetyiltä ja kiusaannuttavilta - usein koska minkäänlaista tunnesidettä hahmoon ei ole syntynyt - mutta Tenchijinissäkin sai huomata katsovansa kyynelsilmin tapahtumia. Ja vielä useaan kertaan, sillä laajasta hahmokaartista ehtii moni menehtyä tai kohdata muita traagisia vastoinkäymisiä sarjan aikana, ja jokainen hahmo on kuvattu tavalla, joka herättää katsojan myötätunnon. Tällaisista lähtökohdista melodraama tuntuu vain korostavan järkytystä hahmon kohtalosta, ei latistavan sitä. Näin tragedia kuuluukin tehdä.

Tragedian lisäksi Taiga doramoihin kuuluu komedia, niin Tenchijinissäkin. Huumorikin on jotenkin todella lämmittävää: se on ihmisläheistä, arkista ja elämänmyönteistä. Huumori ei synny kilpailuasetelmasta tai nöyryyttämisestä, se syntyy ihmisten hyväntahtoisesta vuorovaikutuksesta keskenään. Juuri sellainen on tosielämässäkin parasta huumoria, ja huvittaa yhtä aidosti kuin sarjan tragedia koskettaa. 


Mystiikkaa mallia Uesugi vs. Oda.
Loppuviimetteeksi sananen tapahtumien kaaresta. Tenchijin jakautuu alajuoniin ja suurempiin juoniin, joista alajuonina toimivat milloin mitkäkin poliittiset käänteet, yläjuonena puolestaan Kanetsugun vasallisuhde Kagekatsuun ja Uesugien oikeudenmukaisuuden filosofia. Tempo on paikoin hyvinkin rauhallinen: jaksoissa ei välttämättä tapahdu hirveästi, ja koko sarjan tahditus on ennemmin pohdiskeleva kuin rynnistävä. Tosin taistelukohtauksiakin on, ja niihin on saatu vauhtia. Ne ovat kuitenkin murto-osa sarjan sisällöstä, ja tällöinkin toiminta on kaikkea muuta kuin itsetarkoituksellista. Sävyn kruunaa upea musiikki.

Sarja oli oikein mukavaa katsottavaa. Ei se ehkä kokonaisuutena aivan toiselle mainitsemalleni Taiga doramalle Atsulle pärjää (se oli jo niin kovatasoinen, että hirvittää - hyvin mahdollisesti paras koskaan näkemäni sarja), mutta hieno kokemus Tenchijin silti oli. Parasta Taiga doramoissa on ollut kaiketi se, kun tuntee kulkevansa hahmojen rinnalla kokonaisen ihmisiän. Ero on aina haikea, ja jättää vahvat tunnejäljet. Verkkaista, älyllisesti kiehtovaa ja emotionaalisesti koukuttavaa - tiivistettynä kaikkea, mistä pidän ja mitä TV-viihteeltäni toivon.

Hyvää: Hahmoihin kiintyy aidosti, rytmitys suvantokohtineen vain yksinkertaisesti toimii, katsojaa ei pidetä tyhmänä

Huonoa: 47-osainen sarja läpäisee Betchdel-testin vain yhden käden sormilla laskettavin kohtauksin, melodraama on melko tuhtia ja teatraalista ja vaatii totuttelua, jos ei sellaisesta pidä

---

 天地人 (Tenchijin / Heart of a Samurai)
2009
NHK, Japani
Kieli: Japani
Jaksot: 47
Jakson pituus: 45 min 
 

Kommentit

Kuukauden luetuimmat