The Pinkertons (Pinkertonin etsivätoimisto)


Pinkertonin etsivätoimisto - jonka katsomisesta on bloginpidon laahatessa jälkijunassa jo jonkin verran aikaa - oli ehdottomasti vuoden 2016 hauskimpien televisiosarjatuttavuuksieni joukossa. Se ei ole erityisen tunnettu eikä millään jättibudjetilla tuotettu. Aihekin on suoranaisen kummallinen - rikosten ratkomista villissä lännessä! Aihe ei ole pelkästään epookkisarjaa kehystämään keksitty skenaario, vaan sarja kertoo ensimmäiseksi yksityiseksi etsivätoimistoksi väitetystä, 1850-luvulla Yhdysvalloissa toimintansa aloittaneesta Pinkertonin etsivätoimistosta (joka muuten, varsin hauskasti, on edelleen toiminnassa). 

Näin westerniin melkoisen välinpitämättömästi suhtautuvan katselijan näkökulmasta historiallisuus ja löyhästi tositapahtumiin perustuvat juonet tekivät heti sarjasta moninkertaisesti kiinnostavamman. Puhtaasti ennakkoluuloihini perustuva käsitykseni westerneistä on "tosimieheyttä" ihannoiva, väkivaltaan ja pahimmillaan katkeamattomaan toimintaan keskittyvä genre, jossa kaikki muut paitsi valkoisen heteromiehen näkökulmat ovat tiukasti kiellettyjä. Niinpä western-tyyppinen miljöö vaikutti voivan ainoastaan parantua siksi, että siihen sekoitettiin toteen perustuvaa rikosmysteeriä. 

Pelkäsin myös sarjalta kovin patrioottista näkökulmaa - onhan sen tapahtuma-aikana 1860-luvulla Yhdysvaltojen sisällissota hädin tuskin päättynyt. Vasta etsiessäni blogiin taustatietoja sain selville, että sarja onkin itse asiassa kanadalainen. Se näkyykin mukavalla tavalla enimmän patrioottisen paatoksen puutteena. Muutenkin sarjan yleissävy on pikemminkin hyväntuulinen ja jännittävä seikkailu kuin mikään ajankohdan tai maailman karuutta korostava inhorealistinen tutkielma. Pinkertonin etsivätoimisto on meiningiltään hieman kuin Agatha Christien murhamysteerit, joskin vauhdikkaampi, vielä humoristisempi ja läpikotaisin western-sävyinen aina hahmoista asetelmien kautta rikosten ratkaisutapoihin.

Sarjan juoni alkaa, kun Pinkertonin etsivätoimiston perustaja Allan Pinkerton  (Angus Macfadyen) jättää Kansas Cityn haaraosaston hulivilipoikansa Will Pinkertonin  (Jacob Blair) käsiin - tai tarkemmin sanottuna jättää sekä haaraosaston että Willin terävälle ja huolelliselle Kate Warnelle (Martha McIsaac), joka sattuu myös olemaan historian ensimmäinen naisetsivä. Willin ja Katen persoonien törmäily tuottaa sarjaan keveän, usein humoristisenkin sävyn. Rikoksentekijät ovat persoonallisia ja juonet enemmän seikkailua kuin synkistelyä.

Pinkertonin etsivätoimisto
Asiallinen vanhojen hyvien aikojen junaryöstö.

Katen ja Willin tukijoukoiksi muotoutuvat vastahankainen sheriffi Logan (David Brown), hyväntuulinen mutta salaperäinen John Bell (Ray Strachan) sekä etsivätoimistoon kesken kauden liittyvä villi kortti, vakoojapuuhissa alkujaan touhunnut japanilainen Kenji Harada (Dean Fujioka). Toistuvia liittolaisia on myös paikallisen saluunan emäntä Annalee Webb (Jennifer Pudavic), joka mielellään jakaa tietonsa etsivien kanssa ja samalla vaihtaa silmäyksiä Willin kanssa. Myös itse pääjehu Allan Pinkerton ilmaantuu toisinaan paikalle erilaisista polttavista syistä. Erityisen mukavaa on, että sivuhahmot eivät jää pelkäksi rekvisiitaksi, vaan heidät tuodaan osaksi juonilinjoja aktiivisessa roolissa - toisinaan enemmän esillä, toisinaan vähemmän.

Pinkertonien etsivätoimisto on täynnä menoa ja meininkiä, mutta myös koskettavia tarinoita ja suorastaan tulenarkojen aiheiden käsittelyä. Näistä erityisesti viimeinen yllätti. Mukaan mahtuvat niin orjuus, lasten oikeudet, alkuperäiskansojen asema ja perheväkivalta. Vaikka hahmojen suhtautuminen näihin aiheisiin on hyvin nykyaikaisen oloista, oli jotenkin hyvin mukavaa seurata hahmoja, jotka ovat yhdenvertaisuuden ja inhimillisyyden puolella. Politiikka yritetään selkeästi pitää erossa sarjasta, mikä tekee tunnelmasta kevyen. Toisaalta voisin kuvitella, että sarjan käsittelemiin kysymyksiin perehtyneemmällä voisi olla kritisoitavaa esitystavoista. Itse en tarpeeksi valaistunut ole.

Tavallisesti historiallinen tarkkuus on sellainen asia, joka voi omalla kohdallani sanoa automaattisesti parantavan tai - puuttuessaan - huonontavan katselukokemusta. Pinkertonissa kuitenkin historiallisten epätarkkuuksien ja "onkohan noin" -hetkien merkitys jää vähäiseksi, sillä selkeästi sarjalla on tavoite: se on westernien kaltaista kevyttä viihdettä. Sellaisena siinä ovat päällimmäisinä tekoajankohdan eli 2010-luvun arvot ja nykykatsojaa miellyttävä tempo ja käsikirjoitus. 

Sarja ei yritä ollakaan mitään muuta kuin mukavaa ajankulua, ja tämä rehellisyys paitsi tekee siitä sympaattisen myös saa sen osumaan suorastaan nappiin. Pinkertonin etsivätoimisto ei ota itseään liian vakavasti tai ole historiallisesti kunnianhimoinen, minkä tuloksena 1800-luvun miljöö on enemmän söpö kuin raadollinen. Se ei ole dokumentti historiallisista tapahtumista, vaan niiden inspiroimaa 2010-luvun viihdettä 2010-luvun arvoineen. Nämä arvot jakavan on helppo heittäytyä seikkailuun sen suurempia murehtimatta.

Pinkertonin etsivätoimisto, Logan, John, Kate, Will
Perusjengi vasemmalta oikealle: Logan, John, Kate ja Will.

Arvoina ovat ystävällisyyden ja humaaniuden korostaminen, vaikka se saakin paikoin angloamerikkalaiseen kulttuuriin piintyneitä mustavalkoisuuden sävyjä. Pääosin juonet kuitenkin näyttävät, kuinka ihmiset pystyvät niin hyvään kuin pahaan sitä halutessaan. Päähenkilöt ovat pohjoisvaltiomielisiä, ja näkevät niin etniset vähemmistöt kuin eri yhteiskuntaluokkien edustajatkin aivan samanarvoisina itsensä kanssa. Naishahmoilla on oma persoona, omia vaikuttimia ja paljon kykeneväisyyttä, jonka osoittaa jo Katen hahmo ollessaan usein rikosten selviämisessä avainasemassa. Viihteelliseksi sarjaksi stereotypioita rikotaan yllättävän usein, vaikka sarjaa ei miksikään tiedostavaksi edelläkävijäksi voi suoranaisesti luonnehtiakaan. 
 
Tämä kaikki toimii taustana jaksojen salapoliisintyölle, joka on koko homman pihvi. Etsivätoimisto selvittelee niin sotarikoksia, huijauksia, ryöstöjä, henkivartijakeikkoja, bisnespelejä, salamurhaajia ja kaikkea, mitä ikinä voi kuvitella. Siten kyseessä ei ole suoranaisesti mikään "murhasarja", jossa CSI-tyyppisten sarjojen hengessä selviteltäisiin juuri mitä erilaisempia murhia. Junaradan rakennuskähminnästä saa aika mielenkiintoisen sopan aikaan, kuten myös sodan jälkimainingeissa vaihtuneista identiteeteistä, hampaankoloon jääneistä kaunoista sekä uuden alun tavoitteluista. Rikoksentekijät vaihtelevat ammattilaisista hienostoon sekä jengeistä ja liittoumista yksinäisten susien tempauksiin. Vaihtelevuus toi sarjaan hyvää vaihtelua, eivätkä ykköskauden parikymmentä osaa tuntuneet missään vaiheessa toistolta.

Hahmojen kirjoitus vahvistaa osaltaan hyväntuulista ja lämmintä tunnelmaa. Vaikka jokaisella hahmolla on omat tragediansa, pääsääntöisesti vuorosanat sisältävät leppoisaa sanailua ja pientä tilannekomiikkaa. Hahmojen luonteenpiirteet eivät ole mitenkään erityisen omaperäisiä, mutta ne toimivat oikein hyvin ja paikoin stereotypioita vastaankin. Hahmoihin kiintyy sarjan aikana, eivätkä he missään vaiheessa ala ärsyttää. Se on aika hyvin, sillä juonten keskeisenä voimanlähteenä toimiva naljailevan työparin asetelma on suhteellisen loppuunkulunut kuvio, johon on kuitenkin saatu tuoreutta mukavalla käsikirjoituksella.

Naljaileva työpari ovat tietysti Kate ja Will. Kate on huolellinen, älykäs ja määrätietoinen etsivä, joka on toiminut sodan aikana huippusalaisissa valtion tehtävissä. Will on kunhan-vähän-sinnepäin-asenteella mutta myös järkähtämättömällä oikeudentunnolla varustettu hyväntuulinen letkauttelija, joka viihtyy saluunassa Annaleen hellässä huomassa ja täydentää Katen tarkkoja havaintoja aseella osoittelemalla ja säntäämällä ensimmäisenä takaa-ajoon. Kaksikko ei - kuten kuvioon kuuluu - tule toimeen keskenään, mutta sarjan aikana erilaisuuden hiertymät vähenevät ja heistä muotoutuu dynaaminen työpari, joka selvittää tapauksen kuin tapauksen.

Pinkertonin etsivätoimisto, Kansas City
Visit Kansas City.

Siihen ehkä jääkin sarjan hahmojen suoranainen hahmonkehitys: lähinnä hahmoja syvennetään heidän historiansa kautta, mutta kehitystä ei niinkään tapahdu. (Korkeintaan sheriffi Logan oppii yhteistyökykyisemmäksi.) Se on nähdäkseni ihan hyvä ratkaisu sarjassa, jonka painopiste on viihdyttävässä etsiväntyössä ja western-tunnelmassa. Hahmonkehitystä ei jää kaipaamaan, ja toisaalta sarja välttyy myös tekemästä hahmonkehityksen puolivillaisesti, kun jättää sen suosiolla pois. 

Vaikka se ei ole yhtään TV-sarjamakuni mukaista, itse pidän ratkaisusta. Samalla tulee todistettua, että minkä tahansa rakenteen ja ratkaisun voi tehdä onnistuneesti. Pitkän aikajänteen kautta hahmot kuitenkin oppii tuntemaan niin hyvin, että heidän kohtaloistaan välittää - vaikka, kieltämättä, osa taustatarinoista on paljon villimpiä ja mielikuvituksellisempia kuin olisin odottanut. Tässä olikin ehkä sarjan revittelykohta: koska hahmojen tausta voi olla mikä tahansa, on kehitelty kaikista hurjimmat seikkailut menneisyyteen.

Näyttelijäntyöstä ylipäätään täytyy sanoa, että se on tasavahvaa. Kaikki näyttelijät sopivat rooleihinsa ja ovat niissä uskottavia. Vaikka kyseessä ei ole mikään kovin valtava tuotanto, näyttelijäkaarti on selkeän ammattitaitoista, mikä on tämäntyyppisessä sarjassa tärkeää - viihteellisyys, huumori ja keveys tuotetaan paljolti hahmosuhteiden kautta. Erityisenä tapauksena täytyy mainita Allan Pinkertonin näyttelijän tekemä hieno rooli henkilönä, jolla on teatraaliset eleet - ja nimen omaan siten, että katsoja vaikuttuu Allanin olevan teatraalinen, eikä ylinäyttely käy edes mielessä. Kerrassaan vaikuttava roolisuoritus!

Vain muutama hahmo jäi mietityttämään käsikirjoituksellisesti. Kenjin seikkailu seikkailu japanilaisena vakoojana Kansas Cityssä tuntuu kieltämättä suhteellisen kaukaa haetulta. Japani oli tuolloin 1860-luvulla hyvin suurten sisäisten mullistusten keskellä, sillä samoihin aikoihin Japanin pakotettu avautuminen ulkomaailmalle ja shogunaatin kuolinkouristukset tekivät sisäpolitiikasta aika räjähdysaltista keskellä ns. Meiji-restauraatiota. (On kerrassaan opettavaista katsoa historiallisia sarjoja.) 

Pinkertonin etsivätoimisto, kaksintaistelu
Mitä olisi western ilman kaksintaisteluita.

Kenjin läsnäolo onkin selitetty sillä, että hänet on lähetetty sisäpoliittisista syistä hätyyttämään erästä pakenijaa. Kun kuitenkin lisäksi sarjassa nähdään toinenkin japanilainen, Miyo-tyttö (Seira Kagami), tuntuvat käsikirjoittajat innostuneen liikaa japanilaisten hahmojen kanssa. Tai mistäs minä tiedän, millainen oli 1860-luvun japanilaistilanne Kansas Cityssä, mutta en aivan näin tiheäksi sitä olisi ajatellut.

Syytä tällaisiin valintoihin ei kuitenkaan ole vaikea huomata. Selkeästi käsikirjoitusosastolla on pohdittu esitystapoja ja yleisöjä. Vähemmistöihin kuuluvia hahmoja on otettu mukaan siinä määrin, kun se on ollut historiallisesti mahdollista. Oletan tässä nyt, että Kate Warnea, Will Pinkertonia ja ehkäpä sheriffi Logania (sekä tiettyjä rikollisia) lukuun ottamatta loput hahmot on keksitty sarjaa varten, ja samalla on päädytty etnisesti laajempaan hahmokaartiin. Se on oikein hyvin linjassa sarjan historiallisesti vapautuneeseen otteeseen sekä sen olemukseen 2010-luvun keskiarvoiselle, avarakatseiselle yleisöille suunnattuna viihteenä.

Vaikka kanadalaisuuden lävitse suodatettu näkemys Pohjois-Amerikan historiasta on tehnyt sarjasta vapaan pahimmasta nationalistisesta paatoksesta, pohjois-amerikkalaiseen mentaliteettiin kuuluva (sankari/final countdown)narratiivi raksuttaa silti jossakin sarjan pohjalla. Itse en näe kyseistä petoa kovin mukavassa valossa, ja syytän sitä myös Pinkertonin etsivätoimiston pahimmasta notkahduksesta: väkinäisen grande finalen rakentelusta. Siinä vaiheessa sarja alkoikin yhtäkkiä ottaa itsensä liikaa todesta, ja tunsin suoranaista epämukavuutta kauden viimeisten jaksojen kanssa. Harmillista, sillä viihdyin todella hyvin muiden jaksojen kanssa!

Rytmitykseltään sarja on pääsääntöisesti oikein onnistunut sekoitus yhden jakson kestäviä juonen kaaria ja taustalla tapahtuvia suurempia muutoksia. Monille rikossarjoille tyypillinen, koko kauden tai useamman jakson pituinen "suuri rikos" on myös Pinkertonissa, mutta se näkyy lähinnä paluuna alkujaksojen rikokseen, ei niinkään joka jaksossa jatkuvasti edistyvänä ja pikku hiljaa edistettävänä juttuna. Valittu lähestymiskulma toimii hyvin, ja katsoja voi hyvin keskittyä vain käsillä olevaan pähkinään.

Pinkertonin etsivätoimisto, saluuna
Saluuna asianmukaisen hämyisänä.

Pinkertonin etsivätoimisto on ilahduttava, jännittävä ja kiinnostava sarja seikkailunnälkäisille. Se sisältää kevyesti historiaa, mutta sitäkin suuremman joukon sympaattisia hahmoja kimurantteja rikoksia. Lopun harmillisesta lässähdyksestä huolimatta katselukokemus jää huomattavasti plussan puolelle. Tällaisena viihteeni haluan: hyväntahtoisena, persoonallisena ja kevyenä.

Hyvää: Leppoisa ja arvoiltaan positiivinen tunnelma, sympaattiset hahmot ja hyvät näyttelijät, kiinnostavat ja viihdyttävät rikosvyyhdet

Huonoa: Lopun käänne turhan totiseen, vaikeiden aiheiden kevyt käsittely voi perehtyneemmälle näyttäytyä ongelmallisena

---

The Pinkertons / Pinkertonin etsivätoimisto
2014
Syndikoitu, Kanada
Kieli: Englanti
Jaksot: 22
Jakson pituus: 40 min
Ikäraja: 12
 

Kommentit

Kuukauden luetuimmat