Sorjonen


En oikein tiedä, mistä aloittaa. Voi Sorjonen, Sorjonen. Sen piti olla suomalaisen nordic noirin lippulaiva - että kyllä täälläkin osataan, kun naapurissakin - ja lopputulos kieltämättä muistuttaa jotakin ruotsalaista: Vasa-laivan neitsytmatkaa 1628. Nordic noir ei ole minulle erityisen tuttu tyylilajina, vaikka olenkin muutaman sarjan nähnyt, mutta kerronnan onnistuminen ei ole nähdäkseni lajityypistä kiinni. Sorjosta hehkutettiin ja palkittiin etu- ja jälkikäteen, mistä tulee vähän sellainen keisarin uudet vaatteet -fiilis. Paitsi että aika monella foorumilla on todettu, että Sorjonen ei lunasta odotuksia, joten en ole tässä näkemyksessäni yksin enkä siten myöskään väitä olevani millään mittapuulla ainoa, joka huomaa, että eihän tämä ole se, mitä sen väitetään olevan.

Silti sarjan hiipuvasta sädekehästä ei osata julkisuudessa päästää irti. Että ei se niin huono ole jos katsoo toinen silmä kiinni ylösalaisin ja hankkii paremmat laitteet. Että saisitte olla tyytyväisiä että kerrankin on Suomessakin tällaista yritetty, mitä siitä jos ei mennyt ihan putkeen. On se silti konseptiltaan hienompi kuin suurin osa kotimaisista sarjoista. Rahaakin meni miljoonia. Palkitaan ja kiitellään jo ihan siksi. Ja verrattiinhan sitä ruotsalaiseen Nousuveteenkin! (Jonka juonessa, ihan sivumennen sanoen, oli nousuveden mentäviä aukkoja, että en ihan tiedä, oliko vertaus kehu vai haukku.) 


No, lähdetäänpä aivan alusta. Juonihan Sorjosessa on se, että tunnettu rikostutkija(nero) Kari Sorjonen (Ville Virtanen) muuttaa perheineen Lappeenrantaan Helsingistä. Vakavien rikosten yksikön tulo kaupunkiin paljastaakin välittömästi vakavia rikoksia, mistä suhmuroivat ja suhmuroinnin paljastumista pelkäävät poliitikot sitten syyttävät tietysti Sorjosta. Kaikki uskovat tämän. Sorjosen eksentrisyys herättääkin vastustusta työyhteisössä ja pitkät työpäivät puolestaan harmittavat syövästä toipuvaa vaimoa Pauliinaa (Matleena Kuusniemi) ja tytärtä Janinaa (Olivia Ainali). Ainoa varma asia Sorjosen elämässä on hänen vakiotiiminsä,   kenttätöitä vieroksuva Niko Uusitalo (Ilkka Villi) ja Venäjän tiedustelupalvelusta letkeästi Lappeenrannan poliisiin siirtynyt Lena Jaakkola (Anu Sinisalo), joka ei pelkää kovia otteita.

Ensisijaisesti Sorjonen on siis rikossarja, ja nimen omaan nordic noir -rikossarja. Sorjonen ratkaisee rikoksia työyhteisöä hämmästyttävällä päättelykyvyllään ja asioiden yhdistelyllä, jota varten hän ravaa taajaan "mielen palatsissaan" eli käytännössä hyödyntää hyvin sherlockholmesmaisesti paikkamenetelmää. Hän saa sen vuoksi myös vastustajia poliisin henkilökunnasta, joille ei tunnu missään vaiheessa tulevan selväksi, että Sorjonen on melkoisen omalaatuinen hiippari. Tällainen nero rikosten ratkaisijahan on jo aivan klassikkohahmo kaikenlaisissa rikosmysteereissä, joten tässä asiassa Sorjosessa on luotettu valmiiseen, toimivaan reseptiin. Siinähän ei itsessään ole mitään pahaa.

sorjonen
Vakavien rikosten yksikkö luokkaretkellä muistipalatsissa.

Jonkinlaista viimeistelemättömyyden makua kuviossa kuitenkin on. Sekä Sorjosen tiimi että hänen esimiehensä järkyttyvät kerta toisensa jälkeen yhtä suuresti, kun tämä korostetusti elehtivä nero esittää jotakin epätavallisempaa metodia. Vaikka hän selvittää rikoksen toisensa jälkeen, aina hänen metodinsa kohtaavat alussa suurta vastustusta esimiehen ja kollegoiden taholta. Kunnes ne jälleen kannattavat ja rikos ratkeaa. Koska kauden aikana rikoksia on useampi, tämä toistuva veulaaminen alkaa turhauttaa. Miksi ihmeessä poliisivoimat vastustavat aina hänen ideoitaan, kun kerran joka ikinen rikos niiden avulla selviää? Ja, vielä keskeisemmin, miksi Sorjonen ei saa potkuja, jos hänen ajatuksensa aina ovat täysin surkeita ja selittämättömiä esimiesten mielestä? Ja jos tarkoitus on vain korostaa Sorjosen erikoisuutta, miksi ihmeessä se on tehty juoniaukkoja jättävällä tavalla?

Itse rikoksetkaan eivät ole kovin hurrattavia. Kömpelön laskelmoidusti jokainen rikos on sieppaus ja/tai murha(n yritys), jonka uhrina on kaunis, nuori ja vaalea nainen, yleisimmin (venäläinen) prostituoitu. Tähän on kiinnitetty huomiota muuallakin (tiivistys: "[V]äkisinkin herää kysymys, mitä tytöille ja naisille tekee se, että heille tarjoillaan jatkuvasti uhrin roolia? Ja mitä tekee pojille ja miehille se, että heidän roolinsa on tappaja, raiskaaja ja hyväksikäyttäjä?"). Tämä piirre osoittaa myös Sorjosen yhden suuren ja keskeisen ongelman: laskelmoivuuden, hyvin ilmeisen sellaisen. Toinen toistuva kaavamainen katsojan sympatioiden kalastelu on se, että jokaisessa juonilinjassa on vaalea ja viaton pikkutyttö, joka on tavallisesti rikollisen tytär, jotta rikollinenkin voisi näyttää inhimillisen puolensa.

Kun tehdään kaikki kuten jossain muualla ja käytetään maksimaalisia halpoja kikkoja katsojan sympatian herättämiseksi, voi todellisen sisällön jättää vähemmälle. Totuus: ei voi. Hajuttomuus ja mauttomuus jää päällimmäiseksi tunteeksi, kun sielu puuttuu. On myös vaikea ottaa vakavasti sarjaa, jossa on keksitty mitä mielikuvituksellisempia, loogisia aukkoja täynnä olevia viritelmiä niiden (liki tai kokonaan alastomien) nuorten naisten  pään menoksi, ja jota sen perusteella luonnehditaan realistiseksi. No niin, tietysti aina tässä tyylilajissa rikokset ovat astetta erikoisempia, mutta yleensä genren katsojat kaipaavat myös sisäistä logiikkaa - eihän muuten katsoja voi edes yrittää päätellä, mitä tapahtui.

Esimerkki juonen aukosta tai ainakin asiasta, jolle ei saatu minkäänlaista selitystä. Juonilinjassa "nainen järvessä" upottaja on kaapannut naisen saadakseen selville haluamiaan tietoja. Uhkailukeinona rikollinen pitää naista järven pohjassa. Videokuvasta poliisit saavat selville, että tekijä on myös kiduttanut naista ladossaan ja saanutkin haluamansa tiedot. Tässä vaiheessa katsojalle herää kysymys: miksi sitten nainen oli edelleen järvessä silloin, kun poliisit hänet löysivät? Miksi nainen laitettiin takaisin järveen sen jälkeen, kun hänestä oli jo saatu tieto irti - hänen sieppaajansa kun korostettiin olevan myös kylmäverinen murhaaja? Jos joku tämän hoksasi, selittäköön kommenteissa.


Visit Lappeenranta.

Rikosten ratkaisut ovat vielä itse rikoksiakin hämmentävämpiä. Sorjosesta luodaan kuva myötätuntoisena ja oikeamielisenä sankarina, jolle kaavaillaan suoranaista arkkivihollistakin viimeisessä juonilinjassa. Mutta mutta. Sorjosen keinot saada tietoja ovat yllättävän laittomia - onkohan tämä nyt sitten sitä noiria? Itse vain hämmennyin hirveästi, kun Sorjonen sulkee kuulustelukameran ja käskee ex-tiedustelupalveluystävänsä piestä juuri 18 vuotta täyttäneestä, epävarmasta teinistä ilmat pihalle. Sanotaanko niin, että vastaavien tilanteiden jälkeen Sorjonen ja hänen hämärät perhekuvionsa tuntuivat entistäkin vähemmän myötätuntoa herättäviltä. Tietysti tässä nyt voi olla menossa maailman synkkyyden korostus - jopa Sorjonen joutuu alentumaan tällaisiin keinoihin! - mutta se tehoaisi paremmin, jos Sorjonen olisi aiemmin yrittänyt välttää väkivaltaa tai edes tuskaillut teinin pieksemistä. Mutta ei.

Sorjoselle on yritetty luoda jonkinlainen konflikti työn ja perheen välillä tasapainottelusta, mikä on itsessään ihan virkistävä konsepti ja epätavallista tämäntyyppisessä rikosfiktiossa. Se geneerisin nordic noir -päähenkilöhän on siis alkoholisoitunut, yksinäinen keski-ikäinen mies. Pisteet siis luovuudesta tällä saralla. Lopputuloksesta on kuitenkin saatu suorastaan kummallinen. Sorjonen on luvannut perheelleen toiselle paikkakunnalle muuttamisen muuttavan myös työrytmiä, jolloin hän olisi läsnä arjessa enemmän. Mutta töitä onkin huipputasolla silti paljon (yllätys, yllätys!), ja vaimo ja tytär ovat tukena rohkaisten Sorjosta tuomaan töitä kotiin ja vastaamaan puhelimeen kellon ympäri. Paitsi tietysti myös loukkaantuvat, jos hän niin tekee, ja perhe on taas kriisissä. Perheen dynamiikka on muutenkin suorastaan sairas. 

Vai onko muka tervettä, että vaimo ja tytär "ottavat huomioon" Sorjosen eksentrisyyden siten, että he eivät kerro tälle omia asioitaan, koska (voi hyvänen aika) he tietävät, että hän haluaa ottaa kaikesta selvän itse. Esimerkiksi sen, mistä vaimo on saanut uuden työn. Ja sitten Janina valehtelee isälleen suut silmät täyteen, koska isä "selvittää aina kaiken", mikä kyllästyttää tytärtä. Janina siis "ottaa huomioon" isänsä eikä kerro isälle asioitaan, jotta isä saa selvittää itse, ja sitten suuttuu, kun isä selvittää ne häneltä kysymättä. Vaikka siis ei Janina mitään kerro vaikka kysyttäisiinkin. Hän esimerkiksi seurustellessaan esittää olevansa kaverillaan, mikä nyt vielä menisi teinin käytöksestä. Mutta herätessään aamulla poikaystävän vierestä Janina vastaa isänsä soittoon, ensiksi valehtelee ja kiinni jäätyään heläyttää, että onkin pojan luona ja "naitiin koko yö!" Niin että siis mitä?

Erityisen kamala hahmo on Sorjosen vaimo Pauliina Sorjonen. Hän on juuri syövästä toipumassa oleva entinen teinimalli, jolla on ollut nuorena suhde yhteen kaupungin suhmuroivista isokenkäisistä. Hahmo on täysin juonen armoilla ilman mitään omaa persoonaa. Hän täysin sattumanvaraisesti joko suuttuu Sorjosen työpuheluista tai vaatii miestään vastaamaan niihin, salailee työpaikkaansa mieheltään "tämän mieliksi", salailee tyttären poikaystävää mieheltään "tämän mieliksi", flirttailee töissä avoimesti ex-heilalleen ja sitten vuotaa luottamukselliset työasiansa Sorjosen todistusaineistoksi, pyytämättä. Pauliina Sorjosen seuraaminen oli suorastaan tuskallista. En muista milloin viimeksi olisin nähnyt näin epäuskottavan ja epäloogisen hahmon missään sarjassa. Ainoa tunne, jonka hahmo herätti, oli "siis mitä ihmettä nyt taas"?

Janina ja Katia rikoksen uhreiksi hankkiutumassa.

Pariskunnan tytär Janina Sorjonen on perinyt äidiltään yhtä selittämättömän juonen perässä poukkoilun. Janinan poikaystävä julkaisee Janinasta luvatta alastonkuvia netissä. Mitä tekee Janina? Suuttuu siitä, että poika on samaa sukua kuin äitinsä entinen heila (joka muuten teki samantyyliset alastonkuvanjulkaisutemput aikoinaan) eikä enää koskaan ota poikaan yhteyttä, kunnes hänen ystävänsä Katia on taivutellut pojan siihen. Sitten Janina ottaa pojan tyytyväisenä takaisin, eikä alastonkuvista puhuta enää koskaan. Lisäksi Janina ja Katia ovat ystäviä tasan siksi, että he ovat sarjan ainoat teinitytöt, joilla on nimet. Muuta yhteistä heillä ei sitten olekaan. Jompi kumpi heistä on myös uhreina tai muuten vain vaarassa kolmessa neljästä rikoksesta, jotka sarjan aikana selvitetään.

Tässä valossa on aika turha sanoa mitään näyttelijänsuorituksista. Yksikään  näyttelijä, oli kuinka taitava hyvänsä, ei saisi mitään järkevää aikaan näin sekopäisiksi kirjoitetuista hahmoista. En siis voi oikein arvioida näyttelijänsuorituksia. Sanottakoon vain, että samat näyttelijät siellä olivat kuin aina ennenkin. En myöskään oikein osaa selittää, miksi Sorjosen eksentriset eleet tekivät niin koomisen vaikutelman. Ehkä se oli se lievä, etäisesti joltakin Monty Pythonin tapaiselta maiskahtava pantomiimivivahde, joka tuntui olevan aivan väärässä paikassa vakavien rikosten yksikön tapaamisissa. 

Kun kuulin sarjasta ensi kerran, olin ilahtunut, että kerrankin kotimaisen sarjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin muualle kuin Helsinkiin. Onhan se jo niin nähty, elämää on kehä kolmosen ulkopuolella ja niin poispäin. Lappeenranta sopi ihan hyvin miljööksi, joskin siihen oli saatu jonkinlainen hyvin maalaiskomediamainen vivahde. Syynä ovat kaupungin johdon lomakyläsuunnitelmat. Miksi suomalaisissa sarjoissa se suhmuroinnin kohde on aina, siis ihan aina, joku hotelli tai lomakylä tai nudistiranta tai mikä ikinä turistirysä? Kaivoskin olisi ollut kiinnostavampi. Ehkä tämä on sitten sitä paikallisväriä - tai sittenkin hienovaraisesti esitetty epäilys siitä, että suomalaiset turistirysät ovat aina paikallispoliitikkojen opportunistisen juoninnan tulosta. Tai sitten tähän yritettiin hakea jotain Twin Peaksin One Eyed Jack's -tyyppistä glamouria. Oli miten oli.

Vielä sananen sarjan arvoista. Selkeästi tarkoituksena oli tuottaa synkkä maailma, jossa kaikilla on suunnilleen vain huolia ja elämää varjostavat kamalat murhat. Synkässä maailmassa myös tapahtuu synkkiä asioita: esimerkiksi vakavien rikosten huippututkija joutuu pieksemään ilman esimiehen lupaa teinipoikia saadakseen tunnustuksen. Kaikki sarjassa nähtävät venäläiset naiset ovat prostituoituja tai muuten vain antavat, kunhan hinnasta sovitaan. Nepotismi on tietysti maan tapa ja kaveria ei jätetä muutenkaan. Nimittäin poliisit eivät jätä  poliitikkokavereita. Tässä ehkä ajatellaan, että nyt saadaankin oikein synkkä ja dramaattinen maailma. Mutta kaikki tuntuu vain niin kovin halvalta ja laskelmoidulta, kun missään näissä asioissa ei ole oikein mitään vivahteita. Ne eivät tunnu aiheensa monipuoliselta tarkastelulta - tai tarkastelulta alkuunkaan - vaan ainoastaan näiden asioiden geneerisimmän ja ulkokohtaisimman version hyödyntämiseltä shokkiarvon tai synkkyyden vuoksi. Siksi sarja ei myöskään tunnu sanovan mistään mitään. Kaikki vain on kuten on ja sillä selvä.

Nero työssään.

Kauden 11 jakson jakaminen neljään eri juonen kaareen oli nähdäkseni hyvä ratkaisu. Yhden juonen venyttäminen koko kauden mittaiseksi tuskin olisi toiminut. Lisäksi tässä otettiin arvattavasti huomioon myös tuleva kirjabisnes - adaptaatio on helpompi tehdä selkeästi rajatusta materiaalista. Yleiset tuotantoarvot, kuten leikkaus tai valosuunnittelu, olivat kyllä ihan perushyvällä kotimaisen TV-viihteen tasolla. Äänisuunnittelu ei tosin aivan mennyt nappiin, kun ääni oli hiljaisella ja musiikki kovalla - jos nosti ääntä kuullakseen puheen, alkoi yhtäkkiä muu äänimaailma pauhata ja joutui taas säätämään voimakkuutta.  

Äänisuunnittelussa oli muitakin kummallisuuksia. Esimerkiksi bussillinen juhlivia teinejä ei pidä mitään ääntä Janinan ja Katian keskustellessa takapenkillä ja bussin äänikin on kuin henkilöautossa. Vaikka tuotantoarvot pääsääntöisesti ovat kohdillaan, sarja on kuitenkin täynnä kaikenlaista pientä hämmentävää klaffivirhettä ja sen näköisiä otoksia, kuin ne olisi purkitettu kerralla. Samoin puvustus ontui, kun poliitikkojen puvut olivat aina väärän kokoisia (ellei se sitten ollut tarkoitus). Ne eivät suoranaisesti haitanneet katsomista, mutta kerääntyvät omaksi kohdakseen sarjan syntilistaan.

Kaikesta huolimatta, jostakin syystä, sarjaan oli kuitenkin eksynyt kaksi jaksoa, joissa käsikirjoitus tuntui laadukkaalta: niissä Sorjosella oli aivan mahtavaa, hahmoa mainiosti täydentävää itseironiaa, jota muissa sarjan jaksoissa ei harmillisesti ollut. Sorjosen hahmo suorastaan heräsi henkiin noissa muutamissa jaksoissa. Suoranaisilta tyhmyyksiltäkin oli vältytty. En enää kuollaksenikaan muista, mitkä jaksot ne olivat, mutta sarjan keskivaiheilla tai jälkipuoliskolla ne yhtä kaikki olivat. Niiden aikana oli miltei epätodellinen olo - onko tämä edes sama sarja? Kaikki vain... toimi yhtäkkiä. Sitten, kahden jakson jälkeen, taso pudottautui taas takaisin lähtöpisteeseen. Tavallaan nuo kaksi jaksoa tekevät Sorjosesta melkein surullisenkin tapauksen. Ei ollut paljosta kiinni, että sarja olisi ollut vielä vähän parempi versio itsestään ja ihan mukiinmenevää TV-viihdettä. Mutta ilmeisesti ne muutamat ratkaisevat nipistykset hahmoissa, tuotantoarvoissa ja juonessa osoittautuivat koko sarjan tason romahduttaviksi.

Musiikkiin en sen enempää kiinnittänyt huomiota, kuin että alkutekstien aikana soiva musiikki oli ilmeisesti peräisin jostakin nordic noir -soittolistasta. Jostain syystä genren uusilla edustajilla on välttämätöntä olla jonkinlaista hyvin eteeristä ja hipsterimäistä musiikkia introssa. Sitten vielä sananen Sorjonen-themestä, eli siis usein sarjassa esiintyvästä, mollivoittoisesta pääteemasta. Tuli aika jouluisa olo, nimittäin alkutahdithan ovat täsmälleen kuin Joulupuu on rakennettu -laulussa. Nähdäkseni se lisäsi hienokseltaan sarjan tahattomien kömmähdysten huumoriarvoa. Ja, täytyy se nyt tässä vaiheessa sanoa, lähinnä huumoriarvon vuoksi sarja tuli loppuun asti katsottua. 

Lukikohan raivoamiskohtauksen käsikirjoituksessa "paiskaa pullon ja nappaa sen lennosta"?

Monet ovat arvostelleet Sorjosta näyttelijöiden huonosta murteesta tai raskaasta suomalaisesta aksentista venäjänkielisissä repliikeissä. Itse sanoisin, että nämä ovat sarjan pienimpiä murheita, vaikka itsellänikin oli vaikeuksia selvitä Sorjosen (helsinkiläisestä?) intonaatiosta, jossa virkkeet loppuvat nousuun. Vaikka tuotantoarvot ovat kerrankin suomalaisessa sarjassa suunnilleen kohdillaan, käsikirjoitus oli paikoin suoranaisen absurdi ja ikävän laskelmoitu. Tyhjä, oikeastaan. Hahmot eivät koskettaneet, sarjalla ei ollut mitään sanottavaa. Vielä kertaalleen: harmi.

Hyvää: Kerrankin tapahtumapaikkana joku muu kuin Helsinki, muutama jakso keskellä sarjaa

Huonoa: Sanattomaksi vetävä käsikirjoitus, halvat ja aukkoiset rikosjuonet, paljon pieniä outouksia

---

Sorjonen
2016 
YLE, Suomi
Kieli: Suomi
Jaksot: 11
Jaksojen pituus: 60 min
Ikäraja: 16
 

Kommentit

Kuukauden luetuimmat