Cilla (Cilla Blackin tarina)


Kolmiosainen minisarja Cilla Blackista paljasti aukon yleissivistyksessäni. Black on siis aivan todellinen henkilö, jonka kuka tahansa brittiläistä TV:tä katsonut tai Beatlesin aikalaisiin perehtynyt varmasti tietääkin. Minä en tiennyt, vaikka hänet oli mainittu Fieldingin Bridget Jonesissakin (jossa kylläkin mainitaan monia muitakin 90-luvun julkkiksia). Cilla Black (1943-2015) oli siis brittiläinen TV-kasvo ja laulaja, joka nousi 60-luvulla tunnetuksi cover-singleillään ja televisio-ohjelmallaan. Beatlesin managerina tunnettu Brian Epstein oli myös Cilla Blackin manageri.

Sarja kertoo Cillan noususta tuntemattomuudesta kuuluisuuteen ja useampaan listaykköseen asti. Tarina ei kerro ainoastaan Cillasta vaan myös hänen (tulevasta) aviomiehestään Robert "Bobby" Willisistä, joka auttoi Cillan alkuun ja myös pysyi hänen tukenaan - niin hyvässä kuin pahassa. Sarjan alkaessa on suunnilleen vuosi 1963, jolloin Cilla vasta ahkerasti käy Liverpoolin hämyisillä klubeilla fiilistelemässä rock'n rollia ja haaveilee lavalle uskaltautumisesta. Sarjan aikana ei tehdä kovin suuria aikahyppyjä, ja tapahtumat päättyvät vuoteen 1968, jolloin Cilla siirtyy päätoimisen muusikon uralta TV:n puolelle.
 
Koska kyseessä on historiallinen sarja - vaikkakin hyvin läheistä historiaa kuvaava sellainen - alkaa ainakin minua aina katsojana kutitella, kuinka uskollinen tai romantisoitu TV-adaptaatio on verrattuna todellisiin tapahtumiin. Yksinkertaistaminen on itsestäänselvyys, mutta esimerkiksi hahmojen esittäminen on melkoinen taiteellinen ja historiallisten henkilöiden tapauksessa jopa eettinen linjaus. Tämän sarjan suhteen luotin tosin lähinnä Wikipediaan aiheen vierauden vuoksi - erinäisiä elämäkertoja selaillessa saisi varmasti selvemmän kuvan historiallisesta tarkkuudesta. Itsehän en edes tiedä, millaisena hahmona Cilla Black on nähty brittimediassa, joten en osaa sanoa, onko hänestä tehty "jonkinlainen" - jotakin enemmän tai vähemmän tai peräti uudesta näkökulmasta.

Näyttelijänsuoritukset olivat hyvää brittiläistä tasalaatua. Ainoa ensimmäisessä jaksossa kaihertanut seikka oli se, että sarjan alussa hahmot olivat noin parinkymmenen vuoden ikäisiä, mutta näyttelijät kolmenkympin tienoilla. Olo oli suorastaan kumma, kun selvästi kolmikymppinen nainen kikattelee toiselle kolmikymppiselle, että haluaa itseään selvästi vanhemman miehen, vaikka 24-vuotiaan. Ensimmäisessä jaksossa vaikutelma oli niin outo, että tarinaan mukaan pääseminen tuntui hankalalta. Kaikeksi onneksi jo toisessa jaksossa ongelma ei tuntunutkaan enää ongelmalta, enkä koko loppuaikana juurikaan vaivannut sillä päätäni. 
  
Vanhemmilta lupaa pyytämässä.

Cillan näyttelijä Sheridan Smithiä on ymmärtääkseni kehuttu roolisuorituksesta, ja tavallaan ymmärrän hyvin, miksi. Hän esittää kaikki sarjassa esiintyvät Cillan kappaleet ja hyvin esittääkin, ja hän myös muistuttaa ulkonäöllisesti esikuvaansa. Näyttelijänsuorituksessa on vivahteikkutta, ja persoonallisuus, jonka Smith sarjassa Cillalle muovaa, sopii oikein hyvin käsikirjoitukseen. Cilla on mainion räväkkä, mikä piirteenä onkin oikein sopiva tähdeksi tähtäävälle nuorelle naiselle. On syytä olettaa, että rempseys on ehkä ollut osa Cillan julkisuuskuvaa myöhemminkin.

Täysin notkahduksitta ei rooli silti suju: esimerkiksi alussa ujoksi esitetty Cilla on alusta asti lavalla kuin kotonaan, ja muutos kokeneesta esiintyjästä yhtäkkiä heikoksi tosipaikan tullen oli hämmentävänkin valtava ja siksi kömpelön oloinen. Lisäksi Cilla ei oikein missään vaiheessa vaikuta oikeasti nuorelta, vaan esiintymiseleetkin ovat, jos eivät nyt tätimäisiä, niin kypsiä. Tyttömäisyyttä hahmoon ei ole saatu juuri lainkaan, vaikka tyttömäisyyden tavoitteluun Cillalle kirjoitetut repliikit ja kohtaukset tuntuvat tähdänneen. Mutta kuten edellä totesin, jo toisessa jaksossa viisissäkymmenissä olevalta isältään keikkailulupaa ruinaava kolmikymppinen nainen ei enää niinkään häiritse. Sekin varmasti vaikuttaa, että viittaukset hahmojen nuoruuteen vähenevät sarjan loppua myöten.

Miljöönä 60-luvun Iso-Britannia oli toteutettu mallikkaasti. Liverpoolin tunnelma oli mainion nuhjuinen niin sisä- kuin ulkotiloissakin. Sarjassa tuotiin esiin hieman myös katolisten ja protestanttien vastakkainasettelua, joka ulotti lonkeronsa myös nuorten seurusteluun asti. Nähdäänpä sarjassa myös välien katkaisua vääräuskoisen kumppanin valitsemisen vuoksi - asia, josta en ole ainakaan itse nähnyt monia esityksiä, ja joka siksi tuntuu hassun eksoottiselta. Nyt Monty Pythonin protestantti- ja katolilaisvitseissä on yhtäkkiä vähän selkeämpi kehys.

 
60-luvun Liverpoolin svengaavaa katukuvaa.

Koska sarja on kolmiosaisena hyvin lyhyt, ei keskeisiä hahmojakaan ollut montaa - ja vain muutamaan ihmissuhteeseen syvennyttiin, mikä tietysti oli ainoastaan järkevää. Sarjan keskiössä on Cillan ja Bobbyn (Aneurin Barnard) suhde, joka alkaa heidän tutustuessaan Liverpoolissa ja jatkuessa ihastuneen Bobbyn ryhtyessä Cillan manageriksi. Tämän osin kivisen kumppanuussuhteen lisäksi ruutuaikaa annettiin toisellekin Cillan uran alkupuolen tärkeälle hahmolle, viralliselle managerille Brian Epsteinille (Ed Stoppard).

Cillan ja Bobbyn naimisiinmeno oli oikeastaan aika yllättävä käänne, vaikka toisaalta ajalle ehkä tyypillinen. Heidän suhteensa rakentui sarjan esityksen mukaan pääosin sille, että uskollinen Bobby toimi tukena Cillalle - täysin vastakkainen balanssi siis siihen nähden, mikä on ollut ajan ihanne. Epätasapainoisuus ihmissuhteissa on aina ikävää seurattavaa, oli vaaka sitten kumpaan suuntaan tahansa. Bobbyn kieltäytyminen omasta muusikonurastaan Cillan niin vaatiessa suorastaan riipaisi

Muutenkin Cilla tuntui olevan hämmentävän cool sen asian kanssa, että Bobby oli häneen korviaan myöten pihkassa, mutta suuren osan sarjasta Cilla oli pikemminkin tähyilyvaiheessa, jossa Bobby on yksi monista mahdollisuuksista. En silti ole sitä mieltä, että Cilla olisi ollut suhteen Bobbylle velkaa omistautumisen vuoksi (kaikki friendzone-käsitteet ovat implisiittisiltä arvoiltaan aika tosi vastenmielisiä, jos niitä alkaa tarkemmin miettiä), mutta unelmasta luopumisen vaatiminen vedoten oman unelman täyttymisen välttämättömyyteen on aika ikävän itsekäs veto keneltä tahansa. No, Bobby näytti lopulta silti haluavan jakaa elämänsä Cillan kanssa kaikesta huolimatta ja toimia Cillan uran edistäjänä. 
 
Cilla ja Bobby järjestelemässä Cillaa listaykköseksi.


Brian Epstein on Cillan toinen tärkeä ihmissuhde ja tukipylväs. Aluksi Epstein edustaa Cillalle loistavaa tulevaisuutta, sitten loistavan tulevaisuuden toteuttajaa siitäkin huolimatta, etteivät visiot aina kohtaa. Lopuksi Cilla pääsee näkemään Epsteinista myös vilahduksen inhimillistä puolta lähinnä heikkouksien muodossa. Ennenaikaisen menehtymisensä lähestyessä Epstein edusti enää Cillaa ja The Beatlesia, joka osoittanee jotakin Epsteinin uskosta Cillan kykyihin ja persoonaan. 

Epstein saa myös oman sivujuonensa, joka esittelee hänen laittomia homoseksuaalisia taipumuksiaan ja niistä seuraavia ongelmia, mutta kokonaisuuden kannalta nämä jaksot jäävät hieman irrallisiksi. Ne kylläkin kehystävät Epsteinin traagisuutta ja hänen yksityiselämänsä kurjia käänteitä, joihin liittyvät seuranhaku epämääräisistä hämyluolista, masennus ja erilaiset addiktiot (joista monet tosin taisi olla karsittu paljolti pois). 

Epsteinin hidas romahdus on kieltämättä surullinen, mutta sen vähemmällä näyttämisellä ei ehkä olisi menetetty paljoa. Etenkin, kun osassa juonista ei oikein edes hahmottanut, mistä tarkalleen ottaen oli kyse. Ehkä olen jotenkin harvinaisen höntti katsoja, mutta en koskaan ymmärtänyt, miksi tarkalleen Epstein sai aina epämääräisissä suhteissa turpaansa ja tuli mustelmilla töihin. Tai jotenkin sen liittyi siihen yhteen väkivaltaiseen tyyppiin, mutta siis miksi ja mitä ja häh.

Myös Bobbyn perhekuvio sai aika samantyyppisen kohtelun, jossa keskeinen sivujuoni jää tyngäksi tiedonpuutteen vuoksi. Bobby asuu alussa katolisia karsastavan protestantti-isänsä Robert Willis vanhemman (Andrew Schofield) kanssa, joka päätyy katkaisemaan välinsä Bobbyn veljen kanssa, kun tämä menee naimaan katolisen naisen. Bobbyn ja isän suhde on monimutkainen, ja isä on pohjimmiltaan hyvää tahtova mutta periaatteissaan traagisuuteen asti roikkuva ja itsepäinen menneisyyteen juuttumisen lisäksi. Suhde Cillan kanssa johtaa lopulta Bobbyn ja hänen isänsä välirikkoon, mikä oli kuvattu kieltämättä sydäntäsärkevästi. Mutta.

Ura nousukiidossa.

Isällä on myös huolenaan... joku nainen. Hyvin riippuvainen sellainen, jolla on lapsia. Varmaankin joku sukulainen, suuresta ikäerosta päätellen, mutta koskaan ei selviä, kuka tai miksi. Tai luultavasti se ainoa kerta, kun siihen viitattiin, meni minulta ohitse. Bobbykin selvästi tuntee naisen, mutta samalla voi aistia, ettei nainen ole aivan Bobbyn lähipiiriä. Hienovaraisuus kerronnassa on usein ihan tyylikästä, mutta sen jäädessä liian hienovaraiseksi muuten keskiverrossa TV-viihteessä se alkaa tuntua paikoin turhalta ja ylimääräiseltä. Joka kohtauksessa vain odottaa, että asia vihdoin selitettäisiin, turhaan.

Onneksi näitä monimutkaisempia sivujuonia ei ole montaa. Esimerkiksi Cillan Liverpoolin-ympyrät koostuvat hänen perheestään, ystävättärestään ja The Beatlesista sekä muutamasta muusta bändistä. Näitä hahmoja näytetään kyllä toistuvasti, mutta lähinnä Cillan ollessa paikalla, eivätkä he saa omia juonia. Tällaisenaan kaikki hahmot toimivat oikein hyvin. Cillan vanhemmatkin ovat oikein mainioita "kunnon ihmisiä" eli tavallisia ja hyväntahtoisia kiireestä kantapäähän, vaikka ulkonäkö saattaakin pettää. Cillan vanhemmilla onkin sarjassa kevyt comic relief -rooli. Bändien jäsenet taas ovat vain mukavia naapurinpoikia, mikä on hauska näkökulma The Beatlesiinkin.

Koska sarja keskittyy nimenomaisesti Cillan musiikkiuraan, on ymmärrettävästi musiikki keskeinen osa myös sarjan kerrontaa. Sen avulla tehdään aikahyppyjä, korostetaan tunnelmaa ja ylipäätään pidetään tunnelma mukavan 60-lukulaisena. Cillan musiikkinumeroille annetaan ruutuaikaa anteliaasti, mikä toimii. Myös erilaisten esiintymisympäristöjen tunnelma tulee hyvin esille - klubilla ja äänitystudiossa musiikilla on erilainen merkitys juonelle ja kerronnalle. Musiikki antoikin paljon joukosta erottuvaa luonnetta sarjalle. Ja kyllähän se Sheridan Smith hyvin vetää, ei ihme että BAFTA napsahti tästä sarjasta.
 
Teinit rannalla.

Cilla on hyvinkin katsottava minisarja, josta voi nauttia tuntematta aihetta ennakkoon mutta joka on varmasti vielä mukavampi kokemus, jos aihe on tuttu. Näyttelijänsuoritukset ovat toimivia, tunnelma mainio ja rytmitys onnistunut. Muutama epämääräinen sivujuoni ja hassu castauslinjausi vaivaamaan, mutta paljon huonomminkin voisi olla. Osataan siellä briteissä näemmä muuallakin kuin BBC:llä.

Hyvää: Erinomaiset laulunumerot, rytmitys, sympaattisuus

Huonoa: Teinejä näyttelevät kolmikymppiset, hämäräksi jäävät sivujuonet

---

Cilla / Cilla Blackin tarina
2014
ITV, UK
Kieli: Englanti
Jaksot: 3
Jaksojen kesto: 45 min
 

Kommentit

Kuukauden luetuimmat