Game of Thrones | Kausi 1


Näin vuonna 2017 Game of Thrones on massoja villitsevä ja populaarikulttuuriin syvälle juurtunut vuosittainen suurspektaakkeli, jota ympäröi kollektiivinen kauhistelu, analysointi, hehkutus ja fanitus. Vuonna 2011 ensimmäisen kauden ilmestyessä ei sarjan tuottanut HBO tainnut arvata, millaiseen kultasuoneen iskisi. Ensimmäinen kausi onkin kiinnostava muihin kausiin verrattuna, eikä vain ikonisten kohtausten ja muita kausia huomattavasti vaatimattomamman budjetin vuoksi. 

Oma suhtautumiseni sarjaan on hieman kaksijakoinen: toisaalta se on fantasiateemansa ja monimutkaisen maailman perhosensiipiefektien puolesta kiinnostavaa seurattavaa - uudet kaudet täytyy aina nähdä - toisaalta taas hahmonkehitys poukkoilee kausien välillä paljonkin ja shokkiarvoilla ratsastaminen tekee juonen välillä löperöksi, kun mässäily tuottaa tyhjäkäyntiä kerronnan rakenteeseen. Aion siitä huolimatta seurata sarjaa loppuun asti, ja kaipa siinä uudelleenkatseluarvoakin on. Kokonaisuutena sarja on kuitenkin menettänyt hohtoaan nykyään, kun olen katsonut useampia tarinankerronnallisesti ja sisällöllisesti parempia sarjoja. Nyt kun tarkemmin muistelen, Game of Thrones taisi olla Downton Abbeyn ohella ensimmäisiä TV-sarjoja, joita aloin säännöllisesti seuraamaan.



Tavallaan katsojan säväreiden ja suurten mediamyllytysten kanssa kikkailu on toimiva markkinointistrategia, etenkin jos on sitä mieltä, ettei ole olemassa negatiivista julkisuutta. Etenkin myöhemmissä kausissa tuntuu siltä, että vähintään yksi kohu on saatava aikaiseksi, jotta sarja pysyy pinnalla ja ihmisten huulilla. Ensimmäisessä kaudessa kohun aihe on sarjan linjaus näyttää hyvinkin vastenmielistä väkivaltaa, jonka muistan ensimmäisellä kerralla inhottaneen kovasti, sekä paljon peittelemättömiä alaston- ja seksikohtauksia, joiden voin kuvitella saaneen etenkin nännisensuuriin tottuneet yhdysvaltalaiskatsojat järkyttymään sydänjuuriaan myöten. Kuten vanha viidakon sananlasku sanoo: "It's not porn, it's HBO". Sarjan K16-luokitukseen on perusteensa.

Ensimmäisen kauden juonessa esitellään osapuolet, jotka tulevat olemaan konfliktien ytimessä jatkossakin. Erityisen paljon ruutuaikaa saa Starkin aatelissuku, jolla on pitkät juuret valtakunnan pohjoisen osan asukkeina. Suvun päämies Eddard "Ned" Stark (Sean Bean) on pari vuosikymmentä aiemmin ollut mukana verisessä vallankaappauksessa, jossa hänen aseveljestään, Robert Baratheonista (Mark Addy), on tullut valtakunnan uusi kuningas. Ned perheineen haluaisi elää rauhassa pohjoisessa, mutta tiukentuva poliittinen tilanne ajaa Robertin hakemaan tukea Nedistä, joka tulee vastahakoisuudestaan huolimatta vedetyksi mukaan juonitteluihin. Tilanteella on seurauksensa paitsi rauhanomaisuuteen ja suoraselkäisyyteen tähtäävälle Nedille että hänen koko perheelleen.

Game of Thrones, Lannister
Eteläistä politiikkaa. (Kuvassa myös se kuuluisa valtaistuin.)

Toinen keskeinen suku on Lannister, joka on kuuluisa rikkauksistaan. Huomion saavat erityisesti suvun päämiehen kolme aikuista lasta, kaksoset Cersei (Lena Headey) ja Jaime (Nikolaj Coster-Waldau) sekä lyhytkasvuinen Tyrion (Peter Dinklage). Cersei on Robert Baratheonin puoliso, Jaime puolestaan kuuluu kuninkaan henkivartiostoon. Jaimea varjostaa kuitenkin edellisestä sodasta saatu maine: hän toimi myös edellisen, niin kutsutun "hullun kuninkaan" henkivartiostossa, minkä velvollisuuden petti surmatessaan tämän ja päättäessä samalla Targaryen-suvun dynastian, minkä jälkeen Baratheonit nousivat valtaistuimelle. Räjähdysherkäksi tilanteen tekee se, että Cersei vihaa ilotaloissa viihtyvää kuningasta, pitää rakkaussuhdetta kaksoisveljeensä sekä haluaa varmistaa kolmen lapsensa turvallisuuden ja paikan vallan huipulla.

Kolmas keskeinen suku on Targaryen, joka vallasta syöksemisen seurauksena tuhoutui miltei kokonaan. Suvun viimeinen perillinen Viserys (Harry Lloyd) ja hänen sisarensa Daenerys (Emilia Clarke) ovat maanpaossa, missä Viserys yrittää juonitella itselleen valloitusarmeijan päästäkseen takaisin valtaistuimelle. Sehän onnistuu näppärästi naittamalla sisko paikallisen soturiheimon päämiehelle - ainakin teoriassa. Viserys saa kuitenkin huomata, että Daenerys alkaa heimon kuningattarena osoittaa huomattavaa lupaavuutta hallitsemisen saralla.

Sarjassa on siis monta päähenkilöä, joiden näkökulmien välillä vaihdellaan. Nimiä, arvonimiä, sukuja, liittoja ja kulttuureja siis riittää. Ja kasvoja. Muistan ensimmäisellä katselukerralla olleeni sarjan alkupuolen vain osittain kärryillä siitä, mitä kaikkea tapahtuu. Samaa runsauden periaatetta seuraa myös romaanisarja, johon Game of Thrones perustuu, joten se on ollut luonteva piirre siirrettäväksi myös adaptaatioon. Lisäksi monen päähenkilön seuraaminen on hyvin tuttua juttua televisiosarjoissa jo valmiiksi, mihin ei voi sanoa kuin epätieteellisesti: taas huomaa, että kirjasarjan luoja George R. R. Martinilla on taustaa televisiokäsikirjoittajana, kun kirja niin näppärästi muuntuu sarjaksi. Martin on myös osallistunut Game of Thrones -televisiosarjan käsikirjoittamiseen.

Vaikka kyseessä on fantasiamaailma, käytännössä taianomaisia olentoja ja ilmiöitä ei paljoa nähdä. Ne ovat osin unohdettua historiaa, kansantaruja ja legendoja, joiden totuudenmukaisuutta hahmotkin itse epäilevät. Nähdäkseni tämä on oikein mukava asetelma. Siten myös taikuus ei ole ensimmäinen ratkaisukeino tilanteessa kuin tilanteessa, vaan se tuntuu todella erityiseltä. Ensimmäisessä kaudessa ei tosin nähdä kuin aivan muutama selvästi maaginen tapahtuma, muuten maagiseen menneisyyteen ja yliluonnollisiin voimiin vain vihjaillaan. Ainoa selkeästi epätavallinen seikka ovat vuodenajat, jotka kestävät kerrallaan vuosia tai vuosikymmeniä - siitä sarjan tunnuslause "Winter is coming", sillä sarjassa pitkä kesä on vaihtumassa määrittelemättömän pitkään talveen.

Game of Thrones, muuri
Siellä se talvi jo häämöttää.
 
Game of Thronesista (ja romaanisarjasta A Song of Ice and Fire, johon se perustuu) puhutaan usein, että se on realistisempaa ja synkempää kuin keskiaikaiseen fantasiamaailmaan sijoittuvat tarinat keskimäärin. Tästä esimerkkinä käytetään usein sitä, kuinka tärkeätkin hahmot voivat kuolla yllättäen ja julmasti eikä sankarilta näyttänyt hahmo pelastukaan lopussa kuin ihmeen kaupalla. Ensimmäisessä kaudessa tällainen käänne tuntuikin tekevän selväksi, mistä sarjassa on kyse: erittäin spoilausherkästä ja cliffhangereista riippuvasta jännitysnäytelmästä. Romaanisarjan ensimmäisen kirjan mukaan nimetty Game of Thrones kietoutuu vallan havittelun, vallan hinnan ja katkeran tappion ympärille. Samalla vastavoimana toimivat oikeudenmukaisuus, uskollisuus ja rakkaus - jotka, tosin, tuntuvat aina lopulta jäävän kurjalle tappiolle.

"Realistisuutta" haetaan myös karskilla puheenparrella, jossa riittää solvauksia, uhkauksia ja yksinkertaisen alatyylistä puherekisteriä, oli äänessä sitten maalaistavernan vakioöykkäri tai ikiaikaisen aatelissuvun rouva kartanossaan. Realistisuuden havittelusta tulee mieleen myös nykyajan muodikas vastanarratiivikulttuuri. Vastanarratiivi (käsittääkseni Foucaultin termi) tarkoittaa käytännössä siis sitä, että tuodaan esille historiallisten ajanjaksojen vaiettuja näkökulmia, kuten seksuaalivähemmistöjen, naisten tai muuten yhteiskunnan väheksymien tarinoita. 

Game of Thronesissa tämä tarkoittaa pitkälti vastanarratiivia geneeriselle fantasiakirjallisuudelle, jossa keskiaikainen miljöö näyttäytyy usein - Martinin omin termein - "Disneyland-keskiaikana", jossa vaatteet ovat hienoja, todelliset sankarit pelastavat päivän ja usein prinsessankin kaupan päälle. (Olen lukenut asian tienoilta oikein kiinnostavan kirjallisuustieteellisen gradunkin, joka tosin käsittelee kirjasarjaa, mutta rikastuttaa varmasti TV-sarjankin katsomista. Kannattaa vilkaista.) Game of Thrones on aluksi lähtevinään hyvinkin geneeriseen suuntaan, mutta ensimmäisen kauden kuluessa tehdään selväksi, että katsojan odotukset aiotaan tällä saralla pettää.
 
Samalla, kun Game of Thrones ravistelee Tolkien-tyylistä kaunopuheista ja runollista fantasiaa, se menee toiseen ääripäähän tehden maailmasta sodan, väkivallan, seksuaalisen väkivallan ja karskien puheiden temmellyskentän lähes jokaisella yhteiskunnan tasolla. Niitä kaikkia on ihan varmasti ollut keskiajalla, mutta kaipaamaan jäi niiden pönkäksi muutamia muitakin rakenteellisia asioita. Esimerkiksi hahmojen ajattelua ei ohjaa koskaan "mitä voin tehdä sukuni eteen", sen sijaan he pikemminkin käyttävät sukuasemaansa saadakseen, mitä haluavat. Suvuilla voi sarjassa myös olla velvoitteita, joita jäsenille teroitetaan, mutta yllättävän harvalla hahmolla se toimii ensisijaisena vaikuttimena. Usein motiivi on "mutta kun haluan" tai ylevimmillään "se on parasta läheiselleni X". 

Game of Thrones, Stark
Pohjoista politiikkaa.

Kunniakin on hahmojen mielestä valuuttana lähinnä naurettavaa (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta), sillä kun ei kuitenkaan saa mitä haluaa. Mielenkiintoista sikäli, että voisi kuvitella keskiaikaisessa Euroopassa vallinneen vahvempi kunniakulttuuri kuin nykyään, kun lakien valvonta oli vähän sitä sun tätä ja usein puolueellista. No, kumpikaan meistä ei ole elänyt keskiajalla, Martin tai minä. Todennäköisesti Martin on myös tehnyt enemmän taustatyötä kuin minä. Mutta sarjan kanssa ei voi olla tulematta paikoin sellainen olo, että hahmot ovat erittäin nykyaikaisia, individualistisen kulttuurin kasvattamia ihmisiä siirrettyinä pseudo-keskiajalle. Euroopassa kun vallitsi keskiajalla yhtenäiskulttuuri, mikä tekee välillä aika suuren aukon väitettyyn realismiin. Kulttuuri määrittelee todella paljon sitä, miten ja miksi ihmiset toimivat kuten toimivat, ja kulttuurin voisi kuvitella eroavan nykypäivästä muutenkin kuin feodaalijärjestelmän ja yleisen "kill or be killed" -tyyppisen eetoksen suhteen. Uskonnonkin olisi kuvitellut olevan suuremmassa osassa, jos historiaan nojataan, mutta olkoot.

Kaikki vastanarratiiviin kuuluvat piirteet eivät kuitenkaan liity synkkyyteen, kurjuuteen ja shokeeraukseen. Sarjassa myös pirstotaan tietoisesti esimerkiksi keskiaikaista naisen asemaa Daenerys Targaryenin hahmolla, joka on vuosisataisen hallitsijadynastian viimeisiä perillisiä ja jonka vankkana aikomuksena on palauttaa sukunsa valtaistuimelle. Sarjassa on myös useita muita hyvin toimeliaita naishahmoja, joilla on selkeät omat persoonansa ja juonilinjansa. Tällainen naishahmojen rakentaminen ei ole ollut mitenkään itsestään selvää fantasiagenressä, jossa naisilla usein on lähinnä romanttisia juonia, olivat he sitten pää- tai sivuhenkilöitä. Game of Thronesissa myös naiset voivat olla myös aktiivisia toimijoita ja hallitsijoita, jos ovat tarpeeksi koviksia. Näen tämän piirteen myös osana sarjan tarkkasilmäistä huomiota, että vaikka tietyt kulttuurilliset rakenteet vallitsevatkin, maailma on sen verran monimutkainen paikka, että kaikenlaista epätavallista voi tapahtua ja tapahtuu.

Silti en voi varauksetta sanoa sarjan olevan mitenkään tasa-arvomyönteinen. Ainoaa sarjan esittämää tasa-arvoa on, että nainenkin voi puhua karskeja ja (erityistapauksessa) opetella miekkailua, etenkin jos on pohjoisesta (liekö tässä taustalla Skandinavian vuosisataiset juuret naisten keskimääräistä paremmissa oikeuksissa?). Naishahmojen seksuaalisuutta kuitenkin esitetään sarjan lukuisissa eroottisissa kohtauksissa hyvin ahtaasti, geneeriseen aikuisviihdetyyliin, mikä tietysti onkin yksi sarjan vetonauloista.

Mieshahmojen roolit ovat usein myös yksioikoisia - on vahvoja miehiä ja heikkoja miehiä, heikoille käy ohraisesti ja sillä selvä. Tätä onneksi on loiventamassa muun muassa Tyrion Lannisterin hahmo. Hän ei ole esimerkillinen lihaksia pullisteleva soturi-strategi tai ovela ja omatuntonsa kadottanut pokerinaamapyrkyri, vaan jatkuvasti hyljeksitty ja ruumiillisesti heikko hahmo, jolla on kuitenkin omanlaisensa moraali ja myötätuntoa muita syrjittyjä kohtaan. Tyrion onnistuukin olemaan karismaattinen ja traaginen hahmo, ehdottomasti ensimmäisen kauden kiinnostavimpia. 

Itäistä politiikkaa.

Seksuaalisuuden saralla sarja luottaa silti kaavoihin: kovimmat äijät ovat yleensä myös himokkaimpia ja suorasukaisemmin seksuaalisia, kun kunniallisemmat taas pidättäytyvät. Liki vedenpitävä tapa osoittaa sarjan mieshahmon turmelus tai hyveellisyys on se, läiskiikö hän sekalaisia naisia takapuolelle ja ehdottelee avoimesti irstailuja, joiden toteutus toisinaan myös nähdään seuraavassa kohtauksessa, vai siirrytäänkö kainosti toiseen kohtaukseen heti, kun hahmo on suudellut kerran vaimoaan sänkykamarissa. Vielä jäi silti epäselväksi, miten nämä kaksi ominaisuutta - kunniallisuus ja seksuaalisuuden ilmaisu - tarkalleen liittyvät toisiinsa "realistisen keskiaikaisen miljöön" kontekstissa, jossa esimerkiksi aviottomat lapset ovat arkipäivää.
 
Samaan hengenvetoon vielä sivuttakoon sitä seikkaa, että yksi sarjan tapa shokeerata on esittää myös mies- ja naisparien seksikohtauksia. Tästä olenkin sattunut joskus lukemaan artikkelin, jossa hyvin aiheellisesti kyseenalaistetaan näiden kohtausten asetelmat ja osoitetaan, kuinka stereotypioita vahvistavia ja siten myös ongelmallisia esityksiä homoseksuaalisista suhteista ne ovat. Lyhyenä summauksena juttu on siis se, että naisten suhteet esitetään vain harjoitteluna miestä varten eikä (hetero)naisten "oikeaan" seksuaalisuuteen kuuluvana. Sarjassa esitetty miesten välinen suhde taas on, vaikkakin kunnollinen rakkaussuhde, hyvin anakronistinen esitystavaltaan ja seuraa kaavamaisia kulttuurillisia esitystapoja. Toisin sanottuna ne siis ovat puhdasta viihdettä enemmistölle ja toistavat kulttuurisesti suosittuja mutta ongelmallisia narratiiveja ja oletuksia, joihin katsojat ovat tottuneet.
 
Viihdyttävintä sarjassa lienee politiikan hoitaminen. Siihen liittyy kaikenlaisia mainioita käänteitä feodaalijärjestelmässä, kuten esimerkiksi uskollisuudenvaloja, hämäriä kaukaisia sukulaisia, ikivanhoja kaunoja ja muuta sekavaa. Lopputuloksena on juurikin se seitti, jossa pieni liike, vaikkapa lapsen tottelemattomuus äitinsä käskyjä kohtaan, voi aloittaa valtavia sotia, joissa tuhoutuu kokonaisia sukuja. Tällaisesta keskiaikaisesta politiikasta teki satiiria jo François Rabelais (n. 1483-1553) teoksessaan Suuren Gargantuan hirmuinen elämä (1534), jossa kakkuleipureiden ja viinitarhan vartijoiden eripurainen kohtaus matkalla markkinoille saa aikaan sodan, jossa valtavat armeijat käyvät lordiensa johdolla toistensa kimppuun ja miestä kaatuu kuin heinää. Game of Thronesissa tehdään erityisen selväksi myös vahvan monarkian vaarat, mikäli kruunu sattuu osumaan jonkun mielivaltaan tykästyneen ja pikkumaisen henkilön päähän.

Ensimmäisen kauden jaksojen rytmitys seuraa aika tarkasti ensimmäisen romaanin tapahtumia, ja seurattavat henkilöt ovat pitkälti samat. Rytmitykseltään jaksot ja koko kauden kaari ovat onnistuneita. Tuotantoarvot ovatkin olleet Game of Tronesissa aina hyviä, vaikka ensimmäisessä kaudessa muutama pieni huti sattuukin kamerakulmien ja klaffivirheiden muodossa. Näyttelijäntyö on hyvää, kuten myös tuotannolliset seikat. Minkä ensimmäinen kausi budjetissa menettää (muihin kausiin verrattuna ainakin), se tunnelmallisuudessa voittaa.

Game of Thrones, turnajaiset
Valtakunnan ykköstapahtumaksi kuninkaallisissa turnajaisissa on laihanlaisesti yleisöä.

Game of Thrones on tämän hetken suosituimpia sarjoja, jonka todennäköisesti tulen seuraamaan loppuun asti. Sarja on myös jonkin verran muuttunut kausien myötä - eikä aina välttämättä parempaan suuntaan. Sarjan keskeiset linjaukset kuitenkin näkyivät jo ensimmäisessä kaudessa. Sen johdolla sarjasta tuli uusi esikuva tietynlaiselle historialliselle fiktiolle ja myös ensimmäinen aikuisille kohdennettu mainstream-fantasia sitten... en edes tiedä. Onko sellaista ollut? Vaikka arvoiltaan ja historiankuvaltaan sarja onkin paikoin epäilyttävä, se tarjoaa viihdyttävissä määrin erilaisia näkökulmia kuvaamaansa maailmaan.


Hyvää: Hyvät tuotantoarvot, maailman monitahoisuus, mainstream-fantasiaa aikuisille

Huonoa: Shokeeraaminen shokeeraamisen vuoksi, paikoin kaavamaisia ja ongelmallisia esitystapoja, nimi- ja kasvomuisti joutuu aluksi koetukselle

KAUDET: 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | 6 

---

Game of Thrones
2011
HBO, USA
Kieli: Englanti
Jaksot: 10
Jaksojen pituus: 55 min
Ikäraja: 16
 

Kommentit

Kuukauden luetuimmat