The White Queen (Valkoinen kuningatar)


Brittien loputon viehtymys omaan historiaansa on sikäli myönteinen asia, että BBC:n voi luottaa tuottavan vuosittain kaikenlaista mukavaa historiallista viihdettä sekä talvi- että kesäiltojen ratoksi. Ainoa ongelma on tietysti, että brittisarjoja pyörii jaloissa sellainen määrä, ettei niitä kukaan voi - tai edes halua - katsoa kaikkia. Laskeskelin, että The White Queen, Valkoisena kuningattarenakin tunnettu, on vuoden sisään ehkäpä kuudes BBC:n sarja tai sarjan kausi, jonka olen katsonut. Tämän lisäksi olen myös seurannut muita brittisarjoja, joten brittisaturaatio alkaa olla paikoin tuskastuttavankin korkealla. 

BBC:n ehdottomina vahvuuksina ovat erinomaiset tuotantoarvot ja hauska piiri-pieni-pyörii-castaus, josta voi ajankuluksi bongailla tuttuja näyttelijöitä (lisäpisteitä saa sen mukaan, montako näyttelijän aiempaa roolia muistaa). Miinuksena on puolestaan tietty yllätyksettömyys. BBC:ltä saa aina täsmälleen sen mitä tilaa - ei enempää, ei vähempää. Yhtä kaikki, ilahduin hoksatessani The White Queenin - jee, BBC:n historiallinen sarja (plussaa siitä, että se on brittien oman maan historiaa - ei kiitos enää mitään Sodan ja Rauhan kaltaista hirvitystä!).

White Queenissa juttu ja juju on siis se, että se perustuu Philippa Gregoryn romaanisarjaan, jonka osat kertovat ruusujen sodan avainkohtiin sijoittuvista historiallisista naishahmoista: sarjan nimihenkilöstä eli vähäisestä aatelissuvusta kuningattareksi nousevasta Elizabeth Woodvillesta sekä hänen vastapelureistaan Margaret Beaufortista ja Anne Nevillestä. Näistä valkoisen kuningattaren kilpailijoista edellinen työntää valtaistuimelle poikaansa Henry Tudoria, jälkimmäinen yrittää epätoivoisesti luovia isänsä, Richard "Kuninkaantekijä" Nevillen liukkaan poliittisen taktikoinnin jälkiaalloissa ja samalla löytää paikkansa maailmassa. Keskeisiin hahmoihin lukeutuvat myös York-sukuinen kuningas Edvard IV veljineen ja lähipiireineen, kuten myös sekalainen joukko muita valtataistelun liepeillä häämöttäjiä.  

Valkoinen kuningatar Elizabeth
Tästä ne hankaluudet alkavat.

Tiivistettynä: herttuaa, jaarlia, herttuatarta, kreivitärtä ja jos minkälaista aatelisvipeltäjää on aikamoinen määrä. Hahmokaarti on laaja, joskaan ei niin laaja kuin voisi olla - historian rönsyjä on harvennettu oikein urakalla, lieneekö sitten taustalla ollut jo Gregory vai vasta televisiosarjan käsikirjoittajat.  Historian pelkistäminen televisiosarjaa varten on nähdäkseni katsojaystävällistä aika lailla välttämätöntä, vaikka lopputulos ei aina vannoutuneinta historiaintoilijaa miellyttäisi. Mielelläni tietysti katselisin itsekin vähemmän siloiteltua keskiajan Britanniaan sijoittuvaa sarjaa, jossa vähemmän perusterveen näköiset näyttelijät puhuisivat sellaista Shakespeare-tyyppistä vanhahtavaa englantia samalla, kun katselija oppisi paljon ajan hovietiketistä. Tai edes, että ajan muoti näyttäisi siltä kuin kuuluisi eikä miltään 1900-luvun taitteen prerafaeliittiselta keskiajan estetisoinnilta. Mutta BBC on BBC, jonka tyyliin ei sovi shokeerata vähentämällä historian romantisointia.
 
Rehellisyyden nimissä ruusujen sodan tuntemukseni ei ole niin valaistuneella tasolla, että olisin pelkistyksistä huolimatta selvinnyt ilman intensiivisiä Wikipedia-taukoja. Hahmot esitellään hyvin yliolkaisesti: kyseessä on mitä ilmeisimmin aihe, jonka oletetaan olevan lähtökohtaisesti (brittikatsojalla?) hanskassa hyvinkin tarkkaan. Itse tiesin toki ruusujen sodan lopputuloksen ja jotenkin epämääräisesti osasin liittää koko Towerin prinssit -kuvion tähän yhtälöön, mutta vallantavoittelijoiden motiivit ja oikeutukset jäivät sarjassa tyystin pimentoon, ja vasta Wikipedia tarjosi jonkinlaista ymmärryksen ja ylipäätään logiikan hehkua koko systeemiin. Paradoksaalisesti kaikkien monimutkaisten perimys-, titteli- ja sukuasioiden karsiminen sarjasta vaikeutti sen katsomista. Ehkä tämän sarjan katsominen olisi vaatinut taustakseen brittiläisen koulujärjestelmän, ja suurin ongelmani on kotimaani, tiedä sitten.

White Queenin näyttelijöistä ei ole mitään valitettavaa, oikeastaan päin vastoin. Pääosin hahmojen välinen dynamiikka toimii varsin mallikkaasti ja näyttelijänsuoritukset ovat tasolla, joka ei aiheuta vaisuimmillaankaan kiusaantunutta vääntelehtimistä. Ainoa, mihin olisin toivonut näin nipottajana enemmän huomiota, ovat hahmojen perhesuhteet ja ulkonäkö - toisilleen (lähi)sukua olevat hahmot näyttivät välillä niin erilaisilta, että immersiokin alkoi jo kärsiä. Tämä ei liene erityisen keskeistä, mutta minusta katsojana on jotenkin erityisen miellyttävää, kun toisilleen sukua olevat tai samaan perheeseen kuuluvat tv-sarjan hahmot muistuttavat ulkonäöllisesti edes etäisesti toisiaan.

Valkoinen kuningatar, kuningas ja veljet
Veljeksiä, serkuksia vai sattumanvaraisia läsnäolijoita?

Suurin ongelmani sarjassa lienee sen käsikirjoitus. Se toimi parhaillaan erinomaisestikin yksittäisissä kohtauksissa ja jaksoissa, mutta pidemmän päälle sen koostamat kaaret eivät vain osoittautuneet niin taidokkaiksi kuin olisi voinut toivoa. Kuningatar Elizabeth (Rebecca Ferguson) sai hahmona aikaan melko ristiriitaisia - ja vaisuja - tunteita. Toisaalta hänen vainoharhaisuutta hipova varautuneisuutensa kaikkia ja kaikkea kohtaan on ymmärrettävää siihen nähden, ettei hän ole kotonaan hovin juonissa. Toisaalta sen jäädessä hahmon ainoaksi piirteeksi Elizabeth alkaa pian toistaa itseään eikä juuri kehity mihinkään suuntaan. (Sarjan viimeisille minuuteille laitetun täydellisen suunnanmuutoksen jätän omaan arvoonsa sen halpuuden vuoksi.

Saman yhden piirteen ajaessa Elizabethin nurkkaan kuviota saattoi ihan arvostaa sen sisäisen ironian vuoksi, mutta sympatiapisteitä ei oikeastaan hahmolle herunut. Samoin romanssi kuningas Edvard IV:n (Max Irons) kanssa oli sarjan puuduttavinta osastoa. Parin dynamiikkakin jäi varsin yksiulotteiselle asteelle. Mikään ei ollut erityisen huonoa, mutta ei toisaalta mitenkään erityisen hohdokasta tai koskettavaakaan. Sopiva luonnehdinta voisi olla "tasahaalea".

Sarjan kaksi muuta keskeistä naishahmoa olivat sitten kiinnostavampia tapauksia. Margaret Beaufort (Amanda Hale) oli kolmesta naishahmosta kaikista intensiivisin, mikä toi hahmoon onnistunutta karismaa. Käsikirjoitus kuitenkin paikoin onnahteli saaden Margaretin hahmon käyttäytymisen tuntumaan toisinaan turhan paljon juonen sanelemalta, hahmon yhtenäisyyden kustannuksella. Anne Neville (Faye Marsay) puolestaan päätyi olemaan kolmesta päähahmosta kaikista sympaattisin ja tuntui ainoana saavan suoranaisen kasvutarinan. Kuningas Edvard IV:n veli Rikhard (Aneurin Barnard) myös osoittautui paljon veljeään kiinnostavammaksi hahmoksi, jonka kohtaloon oli saatu onnistunut vivahde tragediaa. 

Mitä sarjan koko kaaren rytmitykseen tulee, kymmenen jaksoa ja kaksikymmentä vuotta on melkoisen huolestuttava ajatus jo paperilla, eikä se ruudullakaan sen paremmaksi muutu. Vauhti on harmillisen huumaava ja valitettava pääsyy siihen, etteivät hahmot koskaan käy niin läheisiksi, että heidän kohtalostaan kiinnostuisi kuin palapelin osasina. Kun kohtausten karsintaa joudutaan harrastamaan, ensimmäisenä menevät luonnollisesti hahmoja rakentavat arjen pienet toimet. Ja kun lyhyeen aikaan pitää sulloa kahdenkymmenen vuoden merkityksellisimmät käänteet, käsikirjoituspöydälle jää paljon tavaraa. Yksittäiset jaksot ovat sinänsä tasapainotettuja kokonaisuuksia, joiden rytmityksessä ei ole mitään vikaa, mutta jos jaksoja olisi esimerkiksi tuplamäärä, olisi kasassa voinut olla aineksia johonkin vielä hienompaan myös koko sarjan kaaren pituudella.Tai sitten olisi voitu tehdä useampia kausia ja edetä hieman hitaammin, kuinka vain. 

Valkoinen kuningatar, sotajoukko metsässä
Sodankäyntiä BBC:n tyyliin.

BBC:n kovat tuotantoarvot näkyvät visuaalisessa ilmeessä, leikkauksessa ja äänityksessä jotka ovat aivan huipputasoa. BBC:n romantisoidut historiankuvat menevät usein silmäkarkiksi, niin tässäkin sarjassa hovin loiston, hämärien salien ja kohtauksesta toiseen hyvin soljuvan kuvakerronnan vuoksi sarja solahtaa hyvinkin laatuviihteen puolelle. BBC seuraa aikaansa kaikissa näissä efekteissä - välillä hieman valitettavankin paljon. Game of Thrones on selkeä mielipidevaikuttaja ja tyyli-ikoni nykyisissä, etenkin hoveihin sijoittuvissa historiallisissa sarjoissa, mikä näkyi White Queenissa eksplisiittisinä seksikohtauksina ja sarjan loppujakson pyhittämisenä "suurelle taistelulle". Erityisen mieltävääntäviä nämä GoT-vaikutteet ovat juuri tämän sarjan  kohdalla, sillä GoT tunnetusti ammentaa - sekin - sisältöjään historiallisesta ruusujen sodasta.
 
Yksi juuri tälle sarjalle tunnusomainen ja erikoinen keino keskiajan tunnun rakentamisessa on keskiajan mystillisen maailmankuvan korostaminen. Idea on kiehtova, ja se näkyy sarjassa esimerkiksi Margaret Beaufortin vankkana uskona jumalallisiin merkkeihin - mitä ne sitten ikinä ovatkaan - sekä kuningatar Elizabethin harjoittamana noituutena. Näiden voimien olemassaoloon ei suorilta oteta kantaa, mutta käytännössä niiden avulla suoritetut toimet onnistuvat aina, eikä voimien vastakkaisuuden tai epäluotettavuuden ongelmaan oteta kantaa kuin oikeastaan yhdessä kohtauksessa. Keino näyttäytyikin lopulta pahimmillaan halpana keinona viedä juonta eteenpäin, niin tunnelmallinen kuin olikin. Harmi.

Kun nyt valituksen makuun päästiin, voisin vielä sanoa sanasen kovasti vaivaamaan jääneistä anakronismeista. Selvyyden vuoksi: historiallisten yksityiskohtien epätarkkuus (tyyliin Susipalatsi-sarjassa Anne Boleyn puhuu minuuteista - jotka otettiin ajan määreenä käyttöön yleisesti vasta 1600-luvulla) ei ole minusta katsojana suurikaan ongelma, ne lähinnä huvittavat jos ne huomaa. Sen sijaan niin historiallisissa romaaneissa kuin sarjoissakin hahmojen anakronistinen ajatusmaailma menee jo harmillisen puolelle. White Queenissa selvästi pyrittiin pitämään hahmojen ajattelu keskiaikaisena, mistä joitakuita irtopisteitä voikin rapisuttaa.  

Tämä pyrkimys kuitenkin jäi melko ulkokohtaiseksi ja pysyi juurikin edellä mainittujen uskomusten tasolla, jolloin keskiaikainen zeitgeist jäi aivan paitsioon ja kammottavan anakronistisen onnellisuuspuheen alle. Harmi sekin! Tietysti sarja on kuitenkin suunnattu nyky-yleisölle ja siten hahmojen tulee toimia kuin nykyihmiset, että suuret massat voisivat hahmoihin samastua. Sen seurauksena sarja tosin kaikin keinoin vääntää keskiajan yhtenäiskulttuurin tuotteista puhtaan individualistisin motiivein ja ajatusmallein varustettuja, periodiasuihin puettuja 2010-lukulaisia. Tämä sapettaa kovastikin ja tuntuu suoranaisen epäeettiseltä, mistä ei kuitenkaan tällä kertaa sen enempää.

Valkoinen kuningatar, hovin elämää
Hovihulinaa.

Kokonaisuutena The White Queen on oikein mukiinmenevää BBC:n standardiviihdettä, joka kertoo kiinnostavasta historiallisesta käännekohdasta. Kymmenen osan mittaisen sarjan tekeminen näin laajasta aiheesta tosin syö jaksotasolla pääosin hyvin toimivan käsikirjoituksen tehoa harmillisesti. Pukuloisto, laadukas musiikki ja vankat näyttelijänsuoritukset kuitenkin taataan. Sarja on kaunis ja helppo katsella - ehkä lopulta vähän turhankin helppo. 


Hyvää: Tasavahvat näyttelijänsuoritukset, hyvät tuotantoarvot, BBC

Huonoa: Kiirehditty rytmitys, käsikirjoituksen yleinen valjuus, BBC

---

The White Queen / Valkoinen kuningatar
2014
BBC, UK
Kieli: Englanti
Jaksot: 10
Jakson kesto: 60 min
Ikäraja: 16
 

Kommentit

Kuukauden luetuimmat