Poldark | Kausi 2


Poldark porskuttaa eteenpäin kasvavan mediahuomion kohteena. Ilmeisesti mediahypen avulla sarja on saatu ihan hyvään vauhtiin, ja se on jo brittiläisten iltapäivälehtien vakiokalustoa. Kolmatta kautta puuhataan oikein ponnekkaasti, ja on syytä uskoa, että jatkokaudetkin rantautuvat ennemmin tai myöhemmin YLE:lle. Se on hieno juttu jo siitäkin syystä, että kakkoskausi syvensi mukavasti ensimmäisen kauden asetelmia. Ja tietysti säilytti BBC:n erinomaisten tuotantoarvojen mukanaan tuoman tasalaatuisuuden.

Toisessa kaudessa Poldarkin suvun käänteet jatkuvat toisessa kaudessa jännästä kohdasta: Ross (Aidan Turner) odottaa oikeudenkäyntiä ja Demelza (Eleanor Tomlinson) on jäänyt yksin heidän tyttärensä Julian  kuoleman jälkeen. Francis (Kyle Soller), Elizabeth (Heida Reed) ja heidän poikansa Geoffrey Charles (Max Willis) ovat selvinneet epidemiasta Demelzan avulla, ja edellisen kauden erimielisyydet Poldarkin sukuhaarojen välillä alkavat hiljalleen laimeta.


Vaikka toinen kausi on ensimmäistä dramaattisempi ja huomattavia menetyksiä ja valtavia erehdyksiä hahmojen tielle sattuukin, eivät dramaattiset käänteet silti tunnu liialliseen asti venytetyiltä tai myöskään sarjan ainoalta sisällöltä tai sävyltä. Ne tosin tuovat TV-sarjojen nykymenoa tuntevalle katsojalle pienen pelon, että seuraavissa kausissa alettaisiin laittamaan enemmän painoa näille hyvin dramaattisille kohtauksille ja eleille alun hienovaraisuuden sijaan, mutta toivottavasti kehityssuunta ei ole niin lineaarinen. Game of Thrones -spektaakkelit eivät tähän sarjaan oikein istuisi.

Francisin näkymät kirkastuvat.
Kakkoskaudessa kaikki hahmot alkavat saada hyvin miellyttävästi syvyyttä, jonka puute oli ainoa ensimmäistä kautta vaivannut ongelma. Kaikilla keskeisillä hahmoilla on myös oma hahmonkehityksensä, mikä on erittäin hyvä asia ja saa mielenkiinnon säilymään läpi toisenkin kauden. Joissakin sarjoissa jatkokaudet "unohtavat" osan hahmoista tai jättävät heille paikoillaan polkevia ja yksitoikkoisia juonilinjoja, sarjan yleisen kiinnostavuuden, hahmojen mielekkyyden ja maailman elävyyden kustannuksella. 

Poldark kuitenkin väistää tämän sudenkuopan - tiedä sitten, onko sillä jotakin tekemistä alkuperäisen romaanisarjan kanssa. Poldarkissa on ollut erikoista se, että sen juonet ja hahmot eivät ole olleet sieltä ilmiselvien ratkaisuiden laatikosta ladottuja, vaan kummassakin on paljon erilaisia sävyjä ja vaivihkaista kehitystä. Toisin sanottuna kerronta ei ole tyypillisintä TV-kerrontaa, sillä hahmojen kehitys on psykologisesti perusteltua eikä juonen sanelemaa. Tällaisesta viihteestä pidän.

Toisessa kaudessa huomiota katsojan huomiota kiinnitettiin myös jo hieman enemmän kuvakerronnallisiin seikkoihin eikä vain annettu kerronnan toimia taustalla ja huomaamattomana. Esimerkiksi Francisin kaksi suurta juonenkäännettä oli pedattu tavalla, jotka tarkoituksella johtivat katsojaa harhaan. Eivät nämäkään keinot vielä juuri millään mittapuulla suurieleisiä olleet, mutta kuitenkin keinoja, joita ei - muistaakseni - ykköskaudessa nähty. Ne toimivat tässä tapauksessa ihan hyvin, eipä sillä. Tällainen kokeilu kuitenkin osoittaa, että Poldark hakee vielä sarjana muotoaan. Toivon mukaan suunta ei ainakaan ole huonompaan jatkossa.

Rytmitykseltään toinen kausi oli jälkikäteen ajateltuna varsin nopeatempoinen, mutta ei silti liiallisuuksiin asti. Ihmeissäni jäin oikein miettimään, että tapahtuiko toisessa kaudessa todella näin paljon asioita, eikö osa niistä sittenkin ollut jo ensimmäisessä... Mutta ei, toinen kausi on käänteitä täynnä. Tavallisesti tällainen rasittaisi minua, mutta koska jatkuvan uuden esittelyn sijaan uudet käänteet esittelivät pääsääntöisesti uusia puolia vanhoista asioista, ei tapahtumien suuri määrä tuntunut myllytykseltä, vaan syventämiseltä. BBC:n mittapuulla tietysti, voisi tällaisen aivan varmasti tehdä oivaltavammin ja hienosyisemmin, mutta mainstream-TV:nä tällainen on oikein kelpoisaa.


Poldark, Demelza
Seisoskelua subliimeissa maisemissa.

Rossille tapahtuu kauden kuluessa vähittäinen mutta erittäin kiinnostava muutos, kun hänen moraalinen kompassinsa pikku hiljaa menettää suhteellisuuttaan ja alkaa muuttua pelkäksi vaaralliseksi jääräpäisyydeksi. Tunnekuohut, jotka ovat ennen auttaneet Rossia puolustamaan oikeana näkemiänsä asioita, alkaa saada kostonhimon ja omavaltaisuuden piirteitä, joita hän ei huomaa itsessään. 

Kun ensimmäisessä kaudessa Ross oli tuiskahteleva, mutta kunniantuntoinen herrasmies, toisessa kaudessa hän alkaa lipua hiljalleen suoran rikollisuuden puolelle. Vastustaminen on paikoin jo tärkeämpää kuin vastustamisen päämäärä. Ross hylkää paitsi käytöskoodiston myös paikoin moraalisen oikeutuksen teoilleen. Muutos on yllättävän suuri ja - sanottakoon suoraan - epämiellyttäväkin ensimmäisen kauden jälkeen, jolloin oikeamielisyys oli koko Rossin hahmon kulmakivi. Sympatiapisteitä ei Rossin puolelle enää rapise läheskään niin paljon kuin ensimmäisessä kaudessa.

Demelza on hahmoista ehkä eniten hukassa paitsi itsensä myös elämänsä kanssa. Ross, joka on tähän asti ollut yksi keskeinen luotettava palanen perhe-elämässä, liukuu kauemmas huolimatta toisen lapsen, Jeremyn, syntymästä. Demelza käsittelee asiat kuten parhaiten osaa, mutta ei oikein aina tiedä, mitä tehdä Rossin kanssa. Hän on lähinnä tyytymätön ja entistäkin tyytymättömämpi, eivätkä järjen puhuminen tai kostotoimetkaan luonnistu. Demelza pyörittää arkea riuskoin ottein kyllästyneenä Rossin tempauksiin, jotka vaarantavat jatkuvasti perheen toimeentulon ja turvallisuuden.

Rossin ja Demelzan kyräily on sydäntäsärkevää, mutta samalla myös kauden eniten itseään toistava kuvio. Heidän suhteensa on lukkotilassa melkeinpä koko kauden - vieläpä useammasta eri syystä vuorollaan - ja pariskunta on ajautumassa erilleen. Tälle toivoisi jotakin ratkaisua kolmannessa kaudessa, vaikka kakkoskauden loppu jo vähän tilannetta lievittikin Rossin tehtyä päätöksen, joka muistuttaa enemmän ensimmäisen kauden vastuuntuntoista toimintaa kuin kakkoskauden hurjaa tempoilua.

Poldark
Ross vaikeuksiin hankkiutumassa.

Francisin kaari tässä kaudessa on paitsi traagisimpia - ja tuhlaavaisimpia, niin hyvä hahmo, jossa olisi ollut vielä paljon potentiaalia! - myös selkeimpiä: käytyään aallonpohjassa Francis on kuin uusi mies ja hänen muodonmuutoksensa tuo mainion muutoksen kolmiodraamaan. Elizabeth ja Francis tuntuvat sopivan toisilleen entistäkin paremmin, joskin onneton käänne sitten muuttaa kaiken. Pelkäsin Francisin poistuessa näyttämöltä, että käänne romuttaa sarjan kokonaan, ja pakkohan se on myöntää - Francisin poistuminen oli suuri menetys sarjalle.

Elizabethin jääminen yksin oli suoranainen takaisku, ja pelätty suhteen uudelleenlämmittelyhän sieltä Elizabethin ja Rossin välille sitten sukeutui. Onneksi sarja kuitenkin toimi tässäkin tavalla, joka ei ollut ennalta-arvattava, mutta sitäkin uskottavampi: Elizabeth otta elämänsä omiin käsiinsä ja tekee valinnan täysin järkevältä kannalta sekä itsensä että poikansa suhteen. Pidin tästä käänteestä erittäin paljon, sillä se oli selkeästi Rossin tempoiluun kyllästyneen ja omaa tilannettaan realistisesti katsovan aikuisen päätös. 

Kuten ensimmäisessä kaudessa jo nähtiin viitteitä, Elizabeth ei ole tunnekuohussa pökertyvä neitokainen, joka ripustautuu toisiin hädän hetkellä, vaikka itsenäisyys selkeästi on hänelle suuri haaste. Hän tekee sen päätöksen, jonka tietää olevan vähintään tarpeeksi hyvä, eikä jää roikkumaan Rossin epäselvissä haihatuksissa. Tosin se yksikin haihatukseen hairahdus voi koitua suureksi ongelmaksi, mutta se selvinnee kaudessa kolme.

Poldark
Kaupungin hälyä.

Georgen (Jack Farthing) juonen kaari syvenee mukavasti myös. Hänen halunsa tuhota Ross alkaa näkyä jo enemmän pakkomielteisenä - ehkä mustasukkaisuuden vuoksi - josta hänen setänsäkin alkaa olla jo näreissään. Georgesta nähdään nyt toisenlaisiakin puolia, kuin kepuli ja vahingoniloinen juonittelija. Hän pelkää tosissaan turvallisuutensa puolesta ja yrittää lähestyä Elizabethia kömpelöillä tavoilla peläten, ettei saa vastakaikua. Vaikka George tekee vääriä valintoja alentuessaan esimerkiksi uhkailemaan Elizabethia, hän näyttäytyy kakkoskaudessa kokonaisena hahmona, eikä enää pelkisty ykköskauden tavoin tavanomaiseksi ilkeäksi hepuksi. Tämä lupaa kiinnostavaa jatkoa.


Tohtori Dwight Enys (Luke Norris) on hahmoista vähiten kehittyvällä puolella, mutta hänestä nähdään silti enemmän kuin ensimmäisessä kaudessa. Enys - en osaa kutsua häntä etunimellä - on jo ensimmäisessä kaudessa näyttänyt olevansa hyvin velvollisuudentuntoinen, hyväluontoinen ja oikeudenmukainen mies. Ongelmiksi nousivatkin jämäkkyyden ja hieman myös itsesuojeluvaiston puute, joiden seurauksena Enys ajautui jo ykköskaudessa (nais)ongelmiin. Toisessa kaudessa nähdään kuitenkin myös päämäärätietoinen ja arvonsa tunteva Enys, joka ei räpäytä silmäänsäkään toimiinsa kohdistuvan arvostelun edessä, kun tietää tehneensä oikein.

Poldark, Penvenen, Enys
Tohtori Enys ja neiti Penvenen postikorttimaisemissa.

Nämä piirteet saa Enysissä esiin uusi tuttavuus, Caroline Penvenen (Gabriella Wilde). Älykäs, mutta hemmoteltu perijätär ei pidä ajatuksesta solmia sopiva avioliitto aivan toisenhenkisen poliitikko Unwin Trevaunancen (Hugh Skinner) kanssa. Sen sijaan hän rakastuu Enysiin ja alkaa katsoa tilannettaan uudesta näkökulmasta. Caroline on tottunut toimimaan lähinnä varallisuutensa, yhteiskuntaluokkansa, ulkonäkönsä ja nokkelien kommenttien pohjalta. Köyhien auttamiselle omistautuneen Enysin astuminen kuvioihin vie myös Carolinen itseymmärryksen poluille, kun hän selvittää, mitkä edellisistä seikoista ovat häntä itseään ja mikä vain pintaa. Ratkaisu ei Enysin ja Carolinen suhteessa ole se kaikista ilmeisin, mikä tekee siitä paitsi hieman surumielisen, myös kiinnostavan.

Verityä (Ruby Bentall) nähdään kakkoskaudessa luonnollisesti vähemmän, kun hän on poistunut Poldarkien sukumailta miehensä asuntoon. Verityn lapsipuoletkin ehtivän näkyä muutamassa kohtauksessa, mutta lähinnä Verityn arki jää piiloon muutamia teehetkiä lukuun ottamatta. Verityn elämän uusi suunta kuitenkin näkyy hahmon toimissa ja päätöksissä: Verityllä on nyt oma perhe, eikä hän Agatha-tädin (Caroline Blakiston) vaatimuksista huolimatta palaa takaisin pitämään Poldarkien huushollia pystyssä. Jo toinen naishahmo, joka ilahduttavasti tekee päätöksensä ja pysyy niissä.

Agatha saa kakkoskaudessa enemmän ruutuaikaa kuin ensimmäisessä, ja hänkin saa miellyttävästi hieman lisäväriä hahmona. Pelkkiä koomisia repliikkejä lausuvasta suorasanaisesta brittimummelista Agathan rooli laajenee suvun etujen valvojaksi, jolla on omat mielipiteensä asiasta kuin asiasta. Häntä ei oteta kovin vakavasti, mutta jäädessään Namparan viimeiseksi Poldarkiksi hänen roolistaan tulee suorastaan symbolinen - ehkä jotakin tekemistä sen kanssa, että George inhoaa Agathaa silminnähden. Agathan hahmon tulevaisuus on kiinnostava. Toivottavasti siihen sisältyy muutakin kuin horisontissa häämöttävät hautajaiset.

Poldark, kaivos
Kaivoshommat jatkuvat.

Ensimmäisen kauden tapaan myös kakkoskausi päättyi hurjaan cliffhangeriin, jolla varmistetaan seuraavan kauden kihelmöivyys. Jännityshän siinä tiivistyy, ei auta mikään. Poldarkin kakkoskausi oli ensimmäiseen kauteen nähden sekä askel eteenpäin että taaksepäin: hahmojen kehityskaaret ovat selkeitä ja olemassa, mutta siinä, missä Elizabeth on toisen kauden lopussa paljon kiinnostavampi hahmo kuin ennen, on Rossa puolestaan vähemmän sympaattinen. On myös vielä auki, millaiseksi sarjan sävy vakiintuu. Poldark lienee yksi niistä harvoista sarjoista, jonka jatkoa voin vilpittömästi sanoa odottavani maltillisen innostuneena.

Hyvää: Syventyneet hahmot, ennalta-arvattavuuden välttely jatkuu

Huonoa: Aavistuksenomainen (ja ehkä pahaenteinen) siirtyminen kohti spektaakkelimaisuutta, Rossin ja Demelzan kyräilyn junnaavuus

KAUDET: 1 | 2 

---

Poldark
2015
BBC, UK
Kieli: Englanti
Jaksot:10
Jakson pituus: 60 min
Ikäraja: 12 
 

Kommentit

Kuukauden luetuimmat